lauantai 20. joulukuuta 2008

St. Germain: Tourist

Toinen tämän loppuvuoden levyhittejä, vaikka tää onkin elämää vanhempi, on ehdottomasti St. Germainin Tourist. Sain tämän töistä mpkolmosina joskus 2004, kadotin 2006 ja ostin (kovalla rahalla, vieläpä) nyt tässä ihan hiljattain.

Loistavaa meininkiä, ja ehkä kaikkein paras työntekolevy. Välillä hyviä soundeja, yleensä tarpeeksi nopeaa tempoa, sellaisia sooloja ja biittejä, joita haluaa välillä jäädä kuuntelemaan hetkeksi, muttei yleensä liian pitkäksi aikaa. Mikään ei varsinaisesti kiinnitä huomiota, mutta meininki soljuu ja tarjoaa rytmiä kirjoittamiselle. (Tosin ne biitit on kyl aina silloin tällöin ihan himpun liian ysäreitä).

Ja noi on siis ihan oikeasti kehuja :)

Five Corners Quintet: Hot Corner

Ihan satasella paras tän vuoden levyistä, ainakin mulle.

Kriitikoiden perusläppä tän levyn kanssa on ollut, että cool jazziin on tuotu vähän hottia lisää - mutta kun se menee niin!

Voi miten tää toimiikaan. Teppo Mäkynen on ihana, se nyt on ollut tiedossa jo pitkään, mutta oikeastaan koko bändi on kyllä todella liekeissä lähes koko levyn ajan. Ja ainakin Lassyn foni tuuttaa livenäkin siihen malliin, että oksat pois. Flowssa Eskolan 'petti ei ollut ehkä se kaikkein tiukin kuunneltava, mutta levyllä toimii.

Mutta siis kuunneltaa nyt tota kolistusta ja nostatusta. Shake it, todellakin!

Ei tää ehkä kauhean syvällistä ole, mutta ehkä sillä ei nyt olekaan niin väliäkään, kun on tällainen groove ja edes jotain natusteltavaa rinnan alla.

Mainittavaa kuitenkin on, että sinkkubiisit Hot Rod, Shake It (alla) ja Easy Diggin' ovat kyllä se tanakin anti.

Juha Seppälä: Suomen historia

Venla sanoi tästä, että ironisuus paljastuu jo kirjan fyysisistä ulottuvuuksista: tämähän on pieni läpyskä! Ja niinhän se on, ja kertookin lähinnä Mannerheimista.

Täysin hulvattomalla tavalla, kylläkin. Ihastuttava postmoderni anakronismi, Marsalkka tyhjän keppanapullon ja pitsalaatikoiden kanssa huutamassa yksinäisyyttään kaivopuiston luukkunsa ikkunoista, hässimässä sivistyneistötyttöjä ja hevosia ja ylipäätään sankaroimassa. Plussapisteitä myös Rytin hervottomasta tuppimulkusta.

Oli kirjassa jotain muutakin. Menivät ohi jälkiä jättämättä. Siksi tuomio onkin, epäpyhästi, että rakenteellisesti muotopuoli.

Tai toki, voisihan sitä vaan sanoa, että se on postmoderni, post-mo-der-ni, mutta ei se sano, etteikö rakenteen pitäisi olla mietitty ja toimiva, etteikö se voisi palvella kokonaisuutta.

Burn after reading

Vitsi mua harmittaa, että tää ei ollut parempi elokuva.

maanantai 1. joulukuuta 2008

Vicky Christina Barcelona

Ihan kiva.

Tai siis. Kaikin tavoin hyvä ja "vankka" elokuva, monta hauskaa kohtaa, monta muuten fyysillisen reaktion aikaansaavaa juttua.

Tämä elokuva oli fantasiaelokuva, samalla tavalla kuin There Will be Blood on action-elokuva.

Eli siis TWBB näyttää koko ajan jotakin fyysistä työtä, kaivamista, vetämistä, rakentamista, hakkaamista. Samoin VCB esittelee koko ajan fantasiota: Gaudin arkkitehtuuria, purjehtimista espanjan rannikolla, tummaa ja hävytöntä (ja umpirikasta) espanjalaista taidemaalaria, jonka isä on runoilija (tavallaan), jolla sattuu olemana lentolupakirja ja punainen avoauto, ja joka tekee amerikkalaisille turisteille hävyttömiä ehdotuksia; toisaalta myös Scarlett Johansson ja Penelope Cruz muhinoimassa...

Elokuva on siis silkkaa mehustelua, ja sellaisena toimivaa. Mitään kotiinviemisiä ei oikein ole.

Yksi mahdolinen luenta olisi lukea tätä Match Pointin anti-elokuvana: VCB käyttää monia samoja aineksia ja motiiveja, mutta ympärikäännettynä tavalla tai toisella. Myös Scarlett Johansson on molemmissa läsnä. Ja elokuvien teematkin ovat käänteisiä: Match Point kertoo sosiaalisen nousun kaiken alleen jyräävästä vaikutuksesta, VCB taas... no ainakin tavallaan yrityksestä irtautua porvarillisesta yhteiskunnasta.

Eli ihan okei elokuva :). Myös tässä oli hyvä, osin vieraannuttava kertojanääni ja tiettyjä kuvauksellisia ratkaisuja, jotka tossa trailerissakin näkyvät. Oikeastaan koko elokuva muistuttaa merkittävästi novellia, sekä rakenteelstaan että teeman käsittelyltään ja rajaukseltaan.

Eräs joulutarina

Ihana ja äärettömän ranskalainen elokuva. Tai ihana ja ihana, mutta paikoitellen tosi hyvä.

Elokuva käytti brechtiläistä vieraannuttamisen metodia: näyttelijät puhuvat välillä suoraan kameralle, suoraan katsojalle, välillä taas tapahtumat tai taustatarina viedään niin paljon yli (tai ali), että samastuminen pakostikin hajoaa ja analyyttinen ajatus hiipii sisään.

Perus kivan ulkokuoren (riitainen, ja eksoottisten sairauksien piinaama perhe kokoontuu joulunviettoon ensimmäistä kertaa vuosikausiin yhdessä - ja kuinkas sitten kävikään! Ketä lyödään turpaan? Kuka saa seksiä? Onko se susi todellinen?) alla tuntuisi olevan oikeastaan melko monipuolinen intertekstuaalisuuden verkko. Raamattu pyörii mukana monessa kohtaa, perheen isän nimi on Abel, joka tarjoaa oikeastaan olennaisimpia tulkinnallisia välineitä.

Elokuvasta saisi ehkä sittenkin kaikkein eniten irti, jos sen katsoisi ruutuvihon kanssa, googlaisi raamatunpaikko pari tuntia, kirjoittaisi ehkä esseen...

Tai toisaalta, voi sen katsoa ihan vaan elokuvanakin, ja nauttia hyvästä tekstistä ja loistavaista näyttelijöistä. Kuinka vaan.

torstai 6. marraskuuta 2008

Hävisin

Eih, tämä projekti oli sittenkin liikaa vaatimattomalle pikku päälleni. Seuraavat asiat olen lueskellut/katsellut/jne tässä noin kuukauden, puolentoista sisään. Voi olla, että vielä innostun kirjoittamaan ainakin muutamasta niistä, voi olla, että en. Tärkeintä on päästä taas vauhtiin. Boldasin tosi hyvät.

Allen Ginsberg: Huuto ja muita runoja
Samuel Beckett: Waiting for Godot
Alain Robbe-Grillet: Labyrintissä
Vantage Point
Michael Clayton
Seitsemäs Sinetti
Tuulen laakson Nausicaä
Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella
Avantgarde alkuperä
Bruno Latour & Steve Woolgar: Laboratory Life
Hannu Raittila: Ulkona
Hannu Raittila: kirjailijaelämää
Päiväni Murmelina
Notthing Hill
Kun Harry tapasi Sallyn
Tutkimusetiikka
American Pie presents: Beta House

maanantai 13. lokakuuta 2008

Emma Salokoski Ensemble Tavastialla

Emma Salokoski on yksi Suomen lahjakkaimmista laulajista. Loistava saundi ja suunnaton määrä treeniä takana, päätä ei palella juuri missään. Samoin taustabändi on ihan toisesta maailmasta: Lauri Porra ja Tuomo, haloo! Mä meen kuuntelemaan vaikka Stratovariusta, jos siinä on Lauri Porra. (höhö.) Se on ihan täysin mun kotijumala.

Mutta, mutta.

Emma Salokoskea vaivaa kaksi varsinkin yhdessä esiintyessään todella vakavaa tautia. Ensimmäinen on "lauleskelen tässä huvikseni mukavia" eli ns. Norah Jones -syndrooma. Toinen on (lähes) täydellinen tyylitajun puute. Näistä syntyy yhdessä mm. Oodi Kahville. (TJEU.)

Keikalla oli yksi suorastaa karmiva kohta, jossa bändin pätevä kitaristi (jonka varsinkin mukanalaulettu soolo oli tosi hyvä) innostui taustaa laulamaan. Ja lauloi kyllä niin pieleen, että vähän vahvempiakin hirvitti.

Toisaalta, myös muutama ihan aidosti loistava hetki. Biisit olivat Fa da Bahia ja Puutarhassa, jotka valitettavasti molemmat löytyvät Ensemblen ensimmäiseltä EP:ltä. Ja molemmissa ole sen verran messevät soolot, että mikä tahansa menisi läpi.

Voi harmi. Emmasta ja bändistä irtoaisi kyllä huomattavasti enemmän.

Viestinnän tentti

Tenttiä varten luin seuraavat kirjat: Aula P ja Hakala S (toim.): Kolmet kasvot: Näkökulmia organisaatioviestintään, Karvonen E: Elämää mielikuvayhteiskunnassa: Imago ja maine menestystekijöinä ja Kivikuru U & Kunelius R (toim.): Viestinnän jäljillä: Näkökulmia uuden ajan ilmiöön.

Tentti olisi ehkä pitänyt tehdä ensimmäisenä vuotena... Ehkä senkin takia, että se kuuluu viestinnän perusopintoihin. Kirjat nimittäin olisivat olleet ihan hyviä, jos ne olisivat kuuluneet 15 ensimmäisen yliopistolla luetun kirjan joukkoon.

Nyt tuntuivat vähän lepsuilta, toisteisilta ja ennen kaikkea samoja, jo miljoona kertaa luettuja läppiä toistelevalta.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Lisää suomenruotsalaista valitusta taiteilija-avioliitosta ja alkoholismista. Koko ajan Henrik Tikkasta (ja miksei myös Kihlmania, johon Märta myös viittaa) lukiessa on sellainen olo, että vaikka kirjoittaja yrittää ottaa huomioon myös "toisen puolen" ja kirjoittaa itsetään "kaunistelematta", jää kertomus silti pakostakin yksipuoliseksi.

Märtä Tikkanen on sitten se toinen puoli. Tavallaan positio on paljon rehellisempi: Märtä ei edes yritä ottaa huomioon Henrikin selittelyjä ja syitä, vaan mainitsee ne korkeintaan pilkatakseen ne kappaleiksi.

Märtä poimii Henrikin oman alkoholismikuvauksen arvostelusta pienen pätkän, jossa sitä kuvataan tyyliin monipuoliseksi ja moniulotteisesti kattavaksi alkoholismikuvaukseksi, ja huomauttaa että hajut unohtuivat. Ja esittelee huomattavan patteriston alkoholistikodin hajuja.

Jälleen sama kuin Kihlmanilla: koen alkoholismiin liittyviä häpeäntunteita niin vahvana, että kirjan lukeminen on jopa vaikeaa. Vaikka alkoholismista ei edelleenkään ole tietoakaan. Mutta tiedän kyllä miksi.

Tyylillisesti kirja on oikeastaan vähän outo. Kyseessä lienee runokokoelma, mutta oikeastaan varsinaisia runon keinoja käytetään aika vähän. Muutaman toiston ja rivinvaihdon poistamalla oikeastaan lähes kaikki olennainen olisi ehkä välittynyt myös suorasanaisessa, toteavassa muodossa.

Toisaalta, rakenne on kyllä runomaisen rikkonainen ja paloittainen, joten ei se ilman "runon keinoja" olisi yhtään vähemmän runomainen.

Joka tapauksessa, rankka. En tiedä, että onko kirjallisesti miten mestarillinen, mutta tuntuu tällaisen näin raa'an kirjan kanssa lähes epäolennaiselta.

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8

Ensimmäinen Tikkasen asuinosoitteiden mukaan nimetyssä kirjasarjassa, pieni kirjanen, joka on jälleen tätä suomenruotsalaista, vähän esseemäistä, romaania kohti kurkottelevaa kirjallisuutta.

Tämä Tikkanen on välillä aivan sietämättömän tarkkanäköinen, ja silloin yleensä myös aivan loputtoman iskevä ja toimiva.

Muulloin sitten pelkkää sellaista siusimista.

Jännittävänä huomiona ensimmäinen osa on, kuten Kemppinen on usein kirjoittanut, käytännössä tarina Henrikin isästä. Vähän toki myös äidistä ja seksistä jne, mutta lähinnä isästä.

Vanha Helsinki on kyllä aina viehättävä rinnakkaispäähenkilö näissä kirjoissa.

perjantai 10. lokakuuta 2008

Serenity

Edellisen kanssa samoista matskuista tehty huono elokuva. 'nuff said.
(Mutta kyllä se Joss Whedon nykyään toimii mulle paljon enemmän.)

Firefly

Katsoimme Venlan kanssa koko Fireflyn, joka oli jostain syystä ollut minulta pimennossa pitkään.

Loistavaa.

Sopivan irtonaisella meiningillä toteutettu, välillä erittäin koominen mutta koko ajan vakavampaan ja isompaan juoneen vihjaava, materiaaliltaan rikas, täynnä ihastuttavia (nais)hahmoja...

Mutta minkäs teet, amerikkalaiset ovat ymmärtämättömiä moukkia, ja sarja loppui jo 14 jakson jälkeen. Eli siis ennen kuin ne oikeasti mielenkiintoiset jutut alkoivat edes avautua.

Ja siis come on, avaruuswesterniä! Onhan se välillä ihan naurettavaa, mutta jos hyväksyy tuon oudon premissin, niin loistavaa.

Cirque plume: Plic Ploc

Täysin ihanaa uutta sirkusta. Yksi aivan valloittava vaijerijippo, jossa yksi akrobaatti veteli pitkin tikkaita sateenvarjon kanssa, ja lopulta jäi ilmaan lentämään sillä. Lisäksi muutama tosi innovatiivinen ja yksinkertainen pikku juttu. Uusi sirkus rules.
(kuukausi päivittämättä, seuraavat 15 entryä yhden minuutin aikarajalla).

Musta muuten tuntuu, että uudessa sirkuksessa on aina polkupyörä, sateenvarjo ja tikkaat - tai ainakin kaks näistä. Ne on lähes yhtä ikonisia kuin vanhan sirkuksen teltta, leijona ja trapetsi. Tai jotain.

maanantai 15. syyskuuta 2008

Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi

Noin keski-ikäinen Chister valittaa 100 sivua alkoholismistaan, 50 sivua (silloin kielletystä) homoudestaan ja 50 sivua vaimostaan. Tai oikeastaan avioliitostaan ja itsestään, tai se on ainakin se yritys, mutta käytännössä aika tanakissa sfääreissä liikutaan.

Kirja ei oikeastaan ollut romaani, vaan vähän ehkä esseemäinen, keskusteleva, välillä kuitenkin hyvinkin runollisia ja hiottuja jaksoja sisältävä tilitys.

Kihlmania ei voi olla vertaamatta Henrik Tikkasen osoitekirjoijihn (Kulosaarentie jotain, majavatie jotain jne). Myös Tikkanen on seksuaalisesti yliaktiivinen ja alkoholisoitunut suomenruotsalainen varsin ylhäisistä lähtökohdista ponnistava kirjailija, jonka kirja tarjoilee yllättävän täsmällisiä havaintoja sieltä ja täältä, mutta lopulta käsittelee lähinnä itseään.

Varsinkin alkoholismi-jaksossa häpeän käsittely on kyllä ihan hyvinkin samaistuttavaa vaikkei olisikaan suomenruotsalainen alkholistikirjailija.

Kirjassa on myös vähän hämmentäviä jaksoja, joissa Kihlman fiilistelee omalla vasemmistolaisuudellaan ja ajautuu sivuraiteille pilkkaamana kapitalistista maailmanjärjestystä. mikän on niinku periaatteessa jees, muttei ehkä sit kuitenkaan loppuun asti. Tuntuvat oikeastaan rikkovan kokonaisuutta.

Varmasti ollut kyllä aika pöyristyttävää luettavaa aikanaan, varsinkin rikollisesta homoudestaan (tai siis biseksuaaliudestaan) kertovat jaksot. Vähän hämmentävää, mutta kyllä melko kiinnostavaa luettavaa, ristiriitainen kokemus.

tiistai 2. syyskuuta 2008

Tuomo ja Risto huvilateltassa

Risto hakkasi ja boogasi. Mies ei osaa laulaa yhtään mutta se ei varmaankaan ole olennaistakaan. Välillä bändi paahtoi kuin Doors ikään, välillä kuulostettiin taas ihan joltain muulta. Tilkkutäkkiä, jonka Riston ääni ja tekstit nitovat kasaan.

En nyt ihan suunnattomasti innostunut, vaikka peukaloitani pyörittelinkin. Pupu Tupuna ja mielenterveysongelmat jne. Mut siis periaatteessa jees, ja ne ongelmat, joita bändillä on, on kai a) korjaamattomia ja b) joidenkin mielestä just hyvinkin ne syyt, miksi siitä pitäisi tykkää. Eli ehkä ei vaan mun kakkupalani.

Tuomo sensijaan...

Mies on sellanen lässykkä, maailman epäkarismaattisin ihminen ja yksi aneemisimmista spiikkaajista - ja jumalainen laulaja ja melkoinen soul-säveltäjä.

Ja Tuomo toimii ison bändin kanssa noin miljoona kertaa paremmin kuin pelkän rytmisektion (siis basso kitara rummut perkut). Nyt oli kolme taustalaulajaa (Salokoski, Försti, Tuhkala?) ja kolme puhaltajaa (Pohjola, Pohjola ja joku), ja ny toli meininki hyvinkin kohdallaan.

Ja! Tuomolla oli lavashow! Välillä se elehti molemmilla käsillä yhtä aikaa! Täysin uskomatonta. Eikä ollut edes selin kertaakaan.

Ehdottomasti paras Tuomon keikka, jolla olen ollut, hands up, hands down.

Uusissa biiseissä oli jopa pari aika menevää juttua, jota soisi olevan lisääkin. Onhan se aika sellaista lässysoulia. Siksi oikestaan tykkään enemmän HUBAsta, niillä on hikisempi vääntö.

Frank Miller: Batman: Yön ritari

Sain vasta nyt luettua tämän supersankarisarjakuvan yhden isommista klassikoista.

Oli hyvä. Jos ei nyt suorastaan orgastinen, niin ainakin tosi toimiva. Frank Miller toimii kaikkein parhaiten Sin Cityssä, pelkällä mustalla ja valkoisella. Haljut värit olivat ehkä vähän downer, vaikka muuten tämä visuaalisesti miellyttikin.

Tarinana Yön ritari on vaikuttanut niin paljon niin suureen osaan sen jälkeen julkaistusta supersankarisarjakuvasta, että vaikea välillä saada oikeastaan edes kiinni. (Eli vähän Citizen Kane -efektistä on kyse). Tai siis lol lol, todella hyvää, vähän synkkää, mutta jotenkin tuntuu näin 20 vuotta myöhemmin jo vähän nähdyltä.

Paitsi Reaginin nappulana toimiva tyhmä Teräsmies, joka on ehdottomasti kohtelunsa ansainnut.

Eli kokemus olikin näköjään vähän ristiriitainen: luin kyllä yhdeltä istumalta ja nautin lukemastani suuresti, mutta on mahdollista, että Kane-efekti syö käteenjääneet tyhjiin.

Ensemble Norma Rymy-Eetussa 24.8.

Olimme Rymy-Eetussa kuuntelemassa kavereiden lauluyhtyettä (tai bändiä, he itse sanovat) Ensemble Normaa.

Mulla nyt sinänsä ei ole suunnatonta kompetenssia arvioida a cappellaa, mutta kyllä hienot biisit kuulostivat hienolta. Mennään hiljaa oli kaunis, jopa hyytävä, Vanha vesirotta on loistava runo ja Olli Virtaperkon siihen tekemä biisi hauska. Nämä molemmat voi kuunnella tuolta MySpacesista. Samoin siellä on Idan säveltämä Mie tahon tasasta miestä, jonka kertsi on musta tosi rules.

Vetivät myös Summertimen, sovituksena, joka kuulosti Miles Davisiltä nyysistyltä, ja mikäs parhailta nyysiessä. Ehkä hintsusti löi sopraano yli, soolo olisi voinut kuulua ehkä kovempaa... Oikeastaan (ehkä) ekana biisinä vedetty Anna-Mari Kähärän sovitus "Minun kultani kaunis on", oli ehkä lopulta vähän väärässä seurassa. Tai se on vähän perus, vähän kuultu.

Keikka loppui johonkin biisin, joka kerkisi nyt katoamaan, mutta joka sisälsi messevää kazoota. Näin! Mikä tahansa, joka sisältää kazoota, on ihanaa.

sunnuntai 31. elokuuta 2008

Designmuseo: New Nordic Oddity

Jos Designmuseon Paola Suhosen kokoaman Fennofolk-näyttelyn perusteella pitäisi jotenkin tiivistää 70-80 -lukujen taitteessa syntyneen designer-sukupolven mielenliikkeet, ne sanat olisivat lollottelua, kasaria ja amerikkalaisuutta.

Yhtäkään näyttelyn huoneista ei voinut katsoa vakavalla naamalla: kaikki oli melko lapsekasta sellaista tuhrimiseltä näyttävää, osa vaan hauskaa ilman mitään pointtia. Tässä on kuvia moteilleista, joihin on yhdistelty paljetteja! Hassunkurista! Ja tässä kuvassa hiihdetään kokovalkoisissa kesällä sukset jalassa! Näppärää! Tässä taulussa Elvins ja lapinpoika hihtävät! En kestä tätä kekseliäisyyttä!

Totta kai joukossa oli monia ihan aidosti oivaltavia ja siistejäkin juttuja, mutta peruslinja kävi jopa vähän puuduttavaksi. Tai mä en saa kauhean paljoa irti mekosta, johon kuuluu kokonaistaideteoksen hengessä kasa romua ja nauhalta tulevaa kolinaa.

Mutta kullekin makunsa mukaan.

Hesari-Jeesus-tulee-päällemme 68 -baalkonsertti taiteiden yönä

Olimme aluksi katsomassa Maria Gasolinan vetoa. MG on kyllä yksi parhaita suomalaisia livebändejä tällä hetkellä. Oli todella outoa nähdä ne näin isolla lavalla, näin suuren yleisön katsomina, mikä toki myös vähän häiritsi meininkiä. Melkein parasta MG:n keikoissa on se, miten hauskaa soittajilla itsellään selvästi on. Ennen kaikkea fonisteilla ja laulaja Lissu Lehtimajalla on aina uskomaton meininki, ja kun sellaista katsoo, tulee itselleenkin hyvä ja tanssivainen olo. (Vaikka kyllä njöäh njöh njäh ne vuoden 2004 keikat olivat njäh njäh hikisempiä njäh njäh).

Itse 68-konsertti oli oikeastaan melko kamala. Tai siis paikoitellen jopa loistava: Ismo Alanko laulamassa Kolmatta linjaa takaisin Cantores vitun Minoreksen säestämänä! Täysin nerokasta, ja vieläpä kuulosti melko hyvältä.

Bändi oli totta kai elämää isompaa: Esa Kotilainen soitti ihan ehtaa Hammondia, Varre Vartiainen ja Marzi kitaroita ja Sami Kuoppamäki trumpuja. Bassossa oli joku enemmän nobody, ja siltä myös kuulosti: bassolla ei ollut yhtään merkillepantavan hyvää hetkeä koko iltana. Mikä on siis tosi sääli, koska tossa musassa olisi kuitenkin aika paljon tilaa vähänkin röyhkeämmälle basisitille myrkyttää ihan olantakaa.

Oikeastaan bändi tuotti jopa pikkuisen pettymyksen: koko ajan paukutettiin aivan täysillä, nyansseja ei ollut juurikaan, Kotilaisen hamukkasoundi oli melkein kaikissa biiseissä aika ohut ja Kuoppis otti rumpujen soiton voimalajina. Urku murisi kunnolla ainoastaan Vanhassa holvikirkossa, mikä on tavallaan vähän surullista sinänsä. Totta kai joissakin biiseissä meininki oli ihan orgastista, Helter Skelter toimi tosi hyvin ja joko Marika Tuhkalan tai Johanna Förstin (en nyt muista kumman) laulamassa Thinkissä oli todella paljon meininkiä.

Koko homma vaan olisi voinut olla vielä paljon enemmän vähän hienovaraisemmassa käsittelyssä. Ja välillä tuo otsikossa mainittu henki todella söi: ollaan tässä nyt kaikki Hesarin onnellisia lapsia ja lauletaan Sami Saaren kanssa Suomen virallista 60-lukuhittiä, Mrs. Robinsonia ja sitten Erkon hymyilevät kasvot ilmestyvät taivaalle, lapset tervehtyvät poliosta ja Venäjäkin vetäytyy Georgista. Naisille jaetaan ovilla kuivia pikkuhousuja. (Tarina väittää, että Hitlerin puhetilaisuuksissa näin olisi todella tehty.)

Myös se söi melkoisesti, että HS:n C-osan etusivu oli ainakin kaksi ellei jopa kolme päivää ennen tätä konserttia varattu pelkästään sitä koskevaan, nollauutisoinnin ja tekstimainonnan välimaastoa kulkevaan lässytykseen. Muuta taiteidenyötä ei ollut olemassakaan. Tällaisissa asioissa Sanoman megalomaaninen koko ja monoliittinen asema tulevat oikeasti ongelmaisiksi. Kulttuurisponsoroinnissa totisesti on hankaluutensa.

Loppuun vielä maistiainen siitä vähän kamalammasta puolesta sitä konserttia:

Flow (16.-17.8.)

Festareiden Jeesus, Flow. Vettä ja märkää vaikka muille jakaa, Hesarin jakama mainossadeviitta toimi kohtalaisesti. Musiikillisesti ehkä jopa pieni pettyms.

Olin ollut monta päivää liikkeessä ennen alueelle menemistä, joten pientä väsymystä oli havaittavissa. Ei ollut energiaa lähteä fiilistelemään tuntemattomia, mutta kiinnostavan kuuloisia settejä kovinkaan montaa kertaa.

Mutta Sebastien! Pääasiallinen syyni tulla paikalle oli Sebastien Tellierin keikka, ja se kyllä toimi. Sebastien on paras esimerkki erittäin vapauttavasta ajattelumallista: jos sanot olevasi seksijumala, myös olet sitä. Sebastien näyttää vähän spurgulta rumassa parrassaan ja aurinkolaseissaan, vaaleanpunaisissa verkkareissa ja kiiltävän liilassa takissa. Musa... aika samaa kamaa kuin uusimmalla levylläkin, josta kaikki biisit olivat kotoisin. Erikoisplussaa siitä, että irstas aktinsimulointi ei rajoittunut vain mikiltä ja mikkitelineeltä suihin ottamiseen, vaan myös monitori sai osansa. Olisi kyllä voinut vetää myös La Ritournellen, sanon minä. Mutta siis: härskiä ja ihanaa, jos on valmis ottamaan sen yhden pienen uskonloikkauksen.



CSS ei iskenyt ihan sillä tasolla, jolla sen jonkun mielestä olisi ehkä pitänyt. Musiikkia voisi sanoa bile-indieksi: tavallaan koko ajan on hyvä meinki, mutta jostain ne ankeat indie-kitarat kuitenkin iskevät. Ristiriitaista. Meininki oli kyllä jees.

Hidria Spacefolk oli tavallaan ok, olisi ehkä pitänyt olla hapoissa, että olisi ollut oikeasti siistiä. Mutta välillä ihan ykkösjuttua.

Pisimmän korren lauantaina veti ehkä ravintola Kuurnan kolmen ruokalajin kasvismenu. Toimi.

Sunnuntaina jees oli Plutonium 74 (etenkin Kaisa menee diskoon). Ei voi oikeastaan enää sanoa, että ilmassa olisi tuoksunut blossi, pikemminkin savun seassa oli vähän happea siellä täällä. Musa kyllä toimi ja meininki oli loistava. Himoitsin suunnattomasti suklaata ennen keikkaa (mitenkään liittymättä muutamaan edelliseen lauseeseen), ja iloisenä yllätyksenä sieltä Aino lavalta heittelikin pieniä suklaakarkkiaskeja.

Five Corners Quintet oli loistava. Uuden ep:n materiaalia, hyvinkin biletettävää kamaa. Bändin komppisektion perussaundi toimii tosi hyvin: aika usein pianistin vasen käsi soittaa oktaaveja unisonossa basistin kanssa, ja Teppo Mäkynen nyt vaan on Suomen paras rumpali. Jukka Eskola oli trumpettinsa kanssa jos ei nyt hukassa, niin ainakin pari piirua väärään suuntaan. Sen sijaan Timo Lassy vakuutti ainakin mut ihan satasella: todella isoa saksofonismia. Meininkiä ja melodisuutta, huh huh.



Oli vielä Martha Reeves & the Vandellas. Miksei, mutta olisi se Martta-täti kyllä voinut lopettaa laulamisen arviolta 15 vuotta sitten myös, eikä kukaan olisi kaivannut yhtään. Kamala ääni. Sanottakoon nyt kuitenkin, että kyllä siinä Dancing in the streetsissä oli meininkiä ihan tarpeeksi. Tai että kannatti tsiigata.

tiistai 19. elokuuta 2008

Dr. Horrible's Sing-Along Blog

Joss Whedonin veljiensä ja yhden niistä tytttiksen kanssa käsikirjoittajien lakon aikana puklaama internet-minisarja/musikaali wannabe-superpahiksesta.... Eli elemntit on ihan kohdallaan minua varten.

Ja Whedon toimittaa. Todella rules! Koominen, traaginen, koskettava, hyvät biisit. Toimii todella hyvin. Oli ennen katsottavana ilmaiseksi, muttei enää. Internet on välillä läävä: myöskään tämän ostaminen ei onnistu oikein mitenkään, sillä iTunes ainakin hetki sitten suostui myymään näitä ainoastaan jenkkeihin.

Pari biisiä iskee tosi hyvin, muutamat halvat läpät on tosi halpoja ja lopussa on koukuntynkää. Tai ei oikeastaan edes koukun, vaan sellaisen aidon mutta yllättävän vääjäämättömyyden. Ja se ihana henki, kun kaikki onnistuu täydellisesti ja menee aivan pieleen. Tämä koko homma sai minut harkitsemaan uudestaan suhdettani Joss Whedoniin. Pitänee ruveta harrastamaan.

Tässä maistiaisiksi ensimmäinen biisi:

perjantai 8. elokuuta 2008

Georges Perec: Elämä käyttöohje

Aivan loistava kirja. Ei oikeastaan juonta, henkilöitä niin paljon, ettei juurikaan pysy perässä, lopussa noin sadan sivun hakemisto, välillä kirjailija unohtuu neljäksi sivuksi kuvailemaan, millaisia tauluja jossakin huoneessa on seinillä. Eikä se kerro oikeastaan mistään muusta kuin itsestään.

Kirja kertoo pariisilaisesta kerrostalosta, jossa on 99 huonetta, ja kirjassa yhtä monta lukua. Koko ajan harhaudutaan tarinoihin ja juttuihin, entisiin asukkaisiin, nykyisten isovanhempiin, yhteiskunnallisiin sattumuksiin, myyttiseen menneisyyteen. Vähitellen kerrostalon asukkaista ja kokonaisuudesta muodostuu täysin kutkuttava kokonaisuus. Talo on ikään kuin pysäytetty, otettu poikkileikkaus yhdestä sekunnista joskus iltapäivällä.

Konsepti on aivan loistava. Se todella on se, mitä otsikko lupaa. Henkilöt rakentuvat vähitellen todella kiinnostaviksi, sosiaalinen kudos kutoutuu silmien edessä, sieltä oppii poimimaan tärkeämmät ja vähemmän tärkeät langat, tuntee yläluokkaisen elämän ympärillään. Ja välillä nauraa täysin hervottomana, kun ei muutakaan voi. Tai oikeastaan hihittelee sekapäisen kuuloisena ja kerää kummastuneita katseita.

Välillä tuntui, että Perec on kirjoittanut Umberto Econ tapaan osan jaksoista tahallaan todella tylsäksi, jotta niiden väleissä olevat ihanuudet tuntuisivat vielä mehukkaammilta. Olen ihan valmis ostamaan tämän idiksen, sillä ne tuntuivat NIIN mehukkailta.

Tämä on niitä kirjoja, jotka tavallaan toivoisi kirjoittaneensa itse, mutta kuitenkin on tyytyväinen ettei ole, sillä nyt saa suunnattoman ilon lukea sen.

Ja jälkikirjoituksessa paljastuu vielä täysin pudottava jippo. huh huh. Älkää muuten kurkkiko sinne loppuun jos luette, se jippo kannattaa huomata vasta lukemisen jälkeen. Mutta sen mä vaan sanon, että täysin ihastuttavan postmodernia.

Chuck Palahniuk: Fight Club

Jos on nähnyt elokuvan, on tämän kirjan lukeminen lähes mahdotonta.

Tai siis toki se onnistuu: teksti on sujuvaa ja niukkaa ja hauskaa ja karmivaa ja toimivaa. Mutta niukka on avainsana. Elokuva on loistava, runsas, viimeistelty ja visuaalinen. Aina, kun kirjassa puhuttiin Tyler Durdenista, näin silmieni edessä Brad Pittin härskeissä vaatteissa.

Siis: jos LOTR-elokuvia katsoessa tuntui, että katsoi ainoastaan liikkuvaa ja välillä epätarkkaa mutta melko taidokasta kuvitusta hyvään kirjaan, tuntuu Fight Clubia lukiessa, että lukee todella hyvän elokuvan tiivistelmää.

jännittävästi siis elokuva oli näköjään todella uskollinen kirjalle (tuntui siltä, että suurin osa kertojanäänen jutuista oli otettu lähes muokkaamattomana kirjasta), oli se myös todella paljon parempi. Tai se ironisuus, post-ironisuus ja post-post-ironisuus, mitä elokuva kohdistaa a) omaan elokuvallisuuteensa b) omaan asemaansa kapitalistisen ja eskapistisen mielikuvakulutusjärjestelmän osana ja c) ihan kaikkeen, ei oli kirjassa läsnä ollenkaan samalla tavalla.

Fight Club elokuvana on enemmän elokuva kuin mitä Fight Club kirjana on kirja.

Hämmentävää.

Ja siis todella on niin, että tästä kirjasta puhuminen ilman että puhuu samalla siitä elokuvasta on mahdotonta. Se onnistui minulta jopa yhdessä lauseessa. Elokuva on täysin kaapannut tämän kirjan.

PAX-festarit Alppipuistossa 2.8: Zarkus, Kuukumina, Maria Gasolina

Perus hippi meininki - eli tosi hyvä! Saavuin paikalle täysin kesken, vesisateessa ja odotin ankeutta. Lavalla oli silloin Zarkus Poussa.

Zarkus on outo mies. Hyvä laulaja, tavallaan hauska spiikkaaja ja esiintyjä, lahjakas monella tavalla - mutta biisit ovat tylsiä. Tai eivät ehkä tylsiä, vaan vähän... riisuttuja ja keskitempoisia. Jos ollaan riisuttu, pitää olla kiihkeä, ja jos ollaan keskitempoinen, pitää olla rikas, saattaisi miestennielijä sanoa. Mä odotan Zarkuksesta paljon, mutta se ei omillaan vielä toimita.

Zarkuksen jälkeen Kuukumina, joka oli todella tanssittava. Siinä me "rumbasimme" ja "tanssimme" sonia veden välillä kripsiessä, mutta lämmin oli. Jännittävää, miten Suomestakin löytyy (vieläpä tuttuja) ihmisiä, jotka ovat täysillä hurahtaneet ja kilahtaneet vaikka juuri rumbaan ja soniin, mitkä ovat kuitenkin perusjampalle ja vähän hararstajallekin oikeastaan melko vieraita juttuja. Yritän siis sanoa, että vaikea sanoa, soittaako Kuukumina nyt "hyvää" tai "kiinnostavaa" rumbaa - mä tiiän vaan, et sitä voi joraa.

Maria Gasolina oli (taas) ihana. Niillä on niin hauskaa lavalla! Ensimmäisessä biisissä oli todella miehekäs kitarasoolo, miehekkäämpi kuin mikään tällä bändillä ennen sitä, meininki oli hyvä... mutta jotenkin mun mielessä säilyy vuoden 2004 myyttiset MG-keikat, jolloin oli pakko hyppiä ja tanssia kunnes kuolema korjasi, ja sitten jatkettiin. Niillä on kuulemma edelleen yhtä hurmoksellisia settejä, mutta mä en ole onnistunut kertaakaan viime vuosina sellaista kuulemaan.

Mikä on siis vähän kuin sanoisi Led Zeppelinin kakkosesta että se ei ole yhtä hyvä levy kuin ykkönen. Tavallaan se on totta, mutta verrattuna koko muuhun maailmaan täysin absurdi vertaus. Oli ihanaa, biisit ja meininki loistavia, kaverit kivoja, hipit hauskoja. Jees.

tiistai 29. heinäkuuta 2008

Anton Corbijn: retrospektiivi

Jees valokuvia feimeistä (ja oudoista) ihmisistä. Näköjään tällä jätkällä on väri-ongelmia: kaikki kuvat on joko mustavalkoisia (vähän niinku Control) tai haaleita tai sinisiä. Missä ei siis mitään, jännää vaan.

Muutamat kuvat aivan elämää makeampia, todella kuumottava Kraftwerk ja ilmeiset Miles ja Eastwood. Todella siistiä oli myös nähdä Bonon ja Brian Enon kehitys kuvissa vuosikymmenten aikana, samoin punnertava Mel Gibson asuntovaunun ovesta ja se toedlla jäljiltelty Siouxie Siouxin selkä.

Ihan kaikki ei kuitenkaan ollut kovinkaan hyviä, mikä olisi monen kymmenen kuvan näyttelyssä ehkä ollutkin vähän tiukka vaatimus. Ehkä se olin vaan minä, mutta tuntui, että näyttelyn tekijät olivat ripustaneet aina peräkkäin neljä hyvää kuvaa ja neljä huonompaa ja taas neljä parempaa.

maanantai 28. heinäkuuta 2008

Bassosoolon sm-skabat

Vähän jälkijunassa... Olipa taas Tavastialla ainoa urheilukilpailu, jonka katsomisesta olen valmis maksamaan.

Perus loistava meininki. Tänä vuonna ei ehkä ollut ihan yhtä tiukkoja basisteja kuin joskus aikaisemmin, mutta eipä silläkään lopulta ollut mitään väliä. Ennen varsinaista ohjelmaa ollut Lauri Porran ja Timo Kämäräisen veto oli uskomattoman hyvä. Siis Uskomattoman Hyvä. Siitä saattaa tulla videomateriaalia jossakin vaiheessa.

Laitan tuohon alle vielä kisojen finaali-kaksintaistelusta kuvaamani videon. Spoilerina voisin sanoa, että vasemmanpuoleinen voitti.

Across the Universe

Joku tällainen hassu Beatles-biisien ympärille kyhätty musikaali. Ihan hyvä, viimeinen rutistus puuttui, ei lähtenyt ihan lentoon. (mutta vaikeaapa se kai on, kun biisit on jo valmiiksi olemassa, niin sörkippä niitä lyriikoita siinä sitten.)

Lisäksi paikoin aivan uskomattoman sekava! En meinannut ensimmäisen puolen tunnin aikana ollenkaan tajuta, a) mikä aika b) mikä manner c) keitä nämä henkilöt oikein ovat. Oli sellaisia ihana "onko tuo nyt se sama tyttö sieltä kentältä ja se jonka poikaystävä lähti armeijaan, ja oliko tää siis sittenkin koko ajan Jenkeissä?" -tyyppisiä hetkiä ihan liukuhihnalta. Veikkaan, että tämä johtuu siitä, ettei kovasta yrityksestä huolimatta kuitenkaan ole oikea amerikkalainen tai britti, mannerten erot oli taas kerran luultavasti erilaisissa autoissa tai jossain suomalaiselle katsojalle yhtä triviaalissa.

Muutama musikaalinumero ja pari irtovitsiä olivat kyllä todella hyviä, ehkä se niiden takia kannatti katsoa. Ennen kaikkea ehkä I Want You ja Happiness is a Warm Gun.

Ja koska musikaali on paras formaatti, oli tämäkin totta kai jo senkin takia loistava.

Atrás das Nuvens / Behind the Clouds

Toinen Espoo Cine -duunielokuva. Portugalilainen ehkä lastenleffa, jossa "fantastiset elementit nivoutuvat" johonkin, joka on vähemmän fantastista.

Elokuva uskaltaa olla melko pieni, mikä on aina hienoa. Loppu herätti kyllä ihan tunteita, mutta voi olla, että se oli vaan henkilökohtainen resonanssi aiheelle (kuolleita vanhempia jne.) Fantasiaelementit kyllä toimivat ihan hauskasti, henkilöhahmot eivät ehkä nousseet ihan sadan miljoonan lentoon. Paitsi sen perus kurittoman mutta oikeudenmukaisen päähenkilöpikkupojan äiti oli aika hot, ja sillee kivalla Maggie Gyllenhaal -tavalla.

Tai siis ne on hot, koska ne on ihan nätin, mutta samalla kivan ja hauskan tyypin näköisiä ja oloisia ja saa vain sellaisia rooleja elokuvassa :)

To verdener / Kaksi maailmaa / Worlds apart

Elokuva ihan passeli kuvaus Jehovan todistajiin kuuluvasta nuoresta tytöstä, joka omg rakastuukin monta vuotta vanhempaa ja tod-ei-jehova-muusikkopoikaan. Ei mitään uutta auringon alla.

Paitsi ehkä se, miten tiukkoja nuo Jahven huutajat ovat. Ja loppuratkaisu tavallaan hyvin... eurooppalainen, eli vähän ambivalentti, tavallaan voimauttava, mutta myös surun läpitunkema.

Ei paljoa sanottavaa.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2008

Batman: Yön Ritari

Vuoden paras elokuva.

(Jokeri, yllättävyys, tunnelma, epäsankarius, yllättävyys, Jokeri, Heath Ledger, jokeri, käsikirjoitus, ohjaus, stuntit, Jokeri.)

Väisti loistavasti sarjakuvaelokuvien kliseet - ja täysin yllättäen jopa sarjakuvien monet kliseistä. Mennen tullen tämän uuden sarjakuvaelokuvien aallon paras elokuva, ja koko vuoden vangitsevin kokemus (melkein) mulle muutoinkin.

Sääli, ettei Suomessa näytetä missään IMAX-teatterissa...

Kävin läpi koko tunteiden skaalan ilosta ja rakkaudesta suunnattomaan kuumotukseen, pelkoon ja jännitykseen, huojennukseen, luovuttamiseen ja myöntymiseen. Jotkut kirjoittajat ovat nähneet häiritseviä yhteyksiä yhdysvaltain ulko- ja sisäpoliittiseen tilanteeseen, mutta jotenkin onnistuin olemaan kokonaan häiriintymättä niistä. Toimii mun mielestä täydellisesti ilman mitään tuollaista päivänpoliittista tulkintaa tai edes tietoa sellaisesta.

Todella hyvää, katsokaa kaikki ja monta kertaa.

torstai 24. heinäkuuta 2008

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Tämä oli näitä Amerikan Psykon hengenheimolaisia, tavallaan. Ensin hauska, sitten outo, sitten todella kreepy ja... lopulta epätyydyttävä, vähän sievä, oikeastaan melko pikkuporvarillinen.

Periaatteessa kuvaus miehestä, joka haluaisi olla syntyperäinen ruotsalainen menee ja toimii, mutta koko ajan pieni ääni päässä kysyy: "jos haluat olla ruotsalainen, niin etkö voisi vaan muuttaa sinne vitun ruotsiin? Helpommalla pääsisit". Kirja siis pyytää meitä uskomaan, että joku on niin naksahtanut, että osaa kaiken ruotsista ja puhuu täydellistä ruotsia, muttei halua muuttaa sinne, ellei saa ensin kansalaisuutta. Tavallaan voin ymmärtää tuon, mutta käytännössä illuusio särkyy.

Kieli toimii, ja välillä Olof Palmen ja ABBAn ihannointi on todella osuvaa ja hauskaa (ja Nousiaisen kuvaus ruotsalaisista muistuttaa huomattavasti Prometheus-leiriä), mutta kirja ei sitten kuitenkaan nouse hillittömämpään lentoon. Tai niin kuin isäni sanoi: modulaatio puuttuu.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2008

Return to forever Pori Jazzissa 17.7.

Vanhat äijät vetivät. Al DiMeola on sika nopea, Chick Corea mässytti purkkaa ja Stanley Clarke oli tavallaan tosi hyvä, mutta tavallaan ei puhutellut juuri minua henkilökohtaisesti. Lenny White oli... rumpali. Alkusetissä sedät olivat vähän haparoimassa, mutta puolen välin akustinen Romantic Warrior oli todella jees, samoin loppukeikka. Hyvää muttei ekstaattista.

perjantai 11. heinäkuuta 2008

Hulk

Elän nykyään ihanassa onnelassa, jossa jokainen lapsuuteni sankari vähän kerrallaan siirtyy valkokankaalle. 80-luvun lapsia hellittiin tällä kertaa Hulkilla.

Elokuva oli messevä. Ja iski todella kovaa. Tai siis ainakin äänenvoimakkuus iski niin kovaa, että pitelimme Kaisan kanssa korviamme puolet ajasta.

Elokuva toimi valitettavasti parhaiten trailerina tai seuraavan osan pohjustuksena: tämän osan päähirviö ei ollut kovin kiinnostava, mutta Bannerin psyykkisessä kehityksessä päästiin kohti pistettä, jossa asiat kääntyvät mielenkiintoiseksi. Valitettavasti suurin osa psykologisesta nannasta oli jätetty pois ja korvattu tylsällä vihanhallinnalla.

Eli vähän samalla tavalla kuin aiemmin kesällä Rautamiehen kanssa: meininki on periaatteessa todella kohdallaan, mutta hauskuus kuitenkin tulee syvyydestä ja tuttuudesta, joten niihin voidaankin päästä vasta myöhemmissä osissa.

Pikanttina yksityiskohtana ilmeisesti Kostajat-elokuvaa ollaan tekemässä, tai muuten en tiedä, mitä Tony Stark olisi toikkaroinut Hulk-elokuvan lopussa...

Neil Gaiman: Neverwhere

Mukiinmenevä ja kiinnostava romaani Lontoon 'Alamaailmasta'. Jos ei vuosituhannen merkkiteos, niin ainakin kutkuttava. Romaani nojaa monelta osin Lontoon paikannimille perustuviin halpoihin vitseihin. Earl's Court todellakin on jaarlin hovi, ja Blackfriars tarkoittaa mustien munkkien mestaa.

Missä ei siis ole mitään vikaa. Halvat huvit ovat hyvät huvit.

Jännittävänä huomiona kirja on kirjoitettu ensin tv-sarjan käsikirjoitukseksi BBC:lle, ja sen huomaa. Luvut ovat lyhyitä, todella kohtausmaisia yhden asian herkkuja. Jopa siis häiritsevän lyhyitä; ottaisin mielelläni kirjani hiukan... kirjallisempina.

Joskus kirjojen loputtua tulee sellainen olo, että haluaisi oikeastaan lukea ainoastaan sitä juuri loppunutta kirjaa. Kirjan ei välttämättä tarvitse olla edes mitenkään uskomattoman hyvä tai taidokas, onpahan vain ollut niin imaiseva, ettei mitenkään jaksaisi sitä emotionaalista investointia, mikä uuden kirjan aloittamiseen vaaditaan. Tämän kanssa kävi näin.