sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Pipilotti Rist: Elixir

Kiasman ylin kerros on vielä nyt muutaman viikon pullollaan ihanuutta, hämmentävyyttä, kauneutta ja rentoutta. Pipilotti Ristin Elixir oli täydellistä koettavaa vuosijuhlien jälkeiseen päivään.

Video-, ääni- ja tilataideteokset eivät kertoneet mitään tarinaan eivätkä vaatineet ajattelua. Ne herättivät tunteita, olivat puhtaita kokemuksia. Tyynyt olivat mukavia, ja kenkien poisottaminen on miellyttävää.

Tuntuu toisaalta myös siltä, että nimenomaan tämä on se kohta, jossa nykytaide vieraannuttaa ihmisiä. Olemme ehkä liiankin tottuneita etsimään ja kohtaamaan narratiiveja joka paikassa, emme välttämättä osaa suhtautua puhtaaseen kokemukseen.

Emme kyllä ehkä mihinkään muuhunkaan. Useampi vanhempi naishenkilö kieltäytyi menemästä kokemaan tätä kokonaistaideteosta, koska kengät olisi pitänyt ottaa pois. Silloin elää elämäänsä väärin, jos ei voi kesken museokäynnin ottaa kenkiä pois yhtä taideteosta varten.

Menkää kaikki katsomaan vielä kun voitte. Maatkaa paikoillanne ja yllättykää, ällöttykää, kiihottukaa, ihastukaa. Hyppikää maapallon perässä. Katsokaa klittaa. Toimii.

tiistai 3. marraskuuta 2009

Yön saalistajat

Loistavaa!

Ehkä se oli parodiaa, ehkä se oli jo aikanaan kämppiä, ihan sama. Visa Mäkisen uskomaton exploitaatiorevittely suoraan Porista 80-luvulta. Lukuisia klassikkolaineja kuten "hän oli liian hyvä ollakseen niin paha" ja niin edelleen. Tiukat musat (jotka ilmeisesti on pöllästy jostain muualta, ihmettelinkin, että kuka Suomessa on noin tiukkaa jytkettä tehnyt.)

Alla pätkä, jossa ensin minuutti jostakin amerikkalaisesta elokuvasta (jolla tää oli ehkä tribuutti) ja sen perään Yön saalistajien ensimmäinen kohtaus. Toimii!

Tai jotain.

tiistai 27. lokakuuta 2009

Gottber-Kåhre Project Amos Andersonissa

Tyhjää, valoa, koti, ulkona. Ahdistava, lämmin, lamppuja, ovia. Markus Kåhre kuvailee premissiä: "miltä tuntuisi astua sisään Susanne Gottbergin maalaukseen?" Ehkä tältä. Mahtava! Viimeisenä katsotut, hitaasti katoavat ja alati muuntuvat taulut oli ehkä jotain siisteintä, mitä mä oon pitkään aikaan nähnyt. Todella, todella hyvä. Ei voi kertoa liikaa, muuten menee kokemus, ihmetys, ällistys, ilo. Vielä viikon, menkää kaikki katsomaan!

Alla tunnelmia teoksen sisältä.

maanantai 26. lokakuuta 2009

Ilmiantaja / The Informant

Tää on kaikkea, mitä tää ei ollut. Hallittu, tarpeeksi pieni (ehkä elokuvien pitäisi aina olla enemmänkin novelleja kuin romaaneja), törkeän hauska, sisälsi ehkä jonkun sanomankintyngän. Tai mene ja tiedä. Ainakin sisälsi mahtavan Matt Damonin, paljon rumia (ja paljonpuhuvia!) kravatteja ja ... niin, ei mitään ylimääräistä. Suosittelen.

Vertailu Burn After Readingiin tulee siitä, että samalla tavalla tässäkin kaikki ovat idiootteja ja katsominen on aivan tuskaisaa välillä, mutta tää onnistuu kaikessa siinä, missä se epäonnistuu. Tää on SE parempi elokuva.

Muse Hartwall Areenalla

Muse on tehnyt yhden maailman parhaista levyistä (Black Holes & Revealations), jolla on oikeasti monta sellaista biisiä, jotka kiipeää mun top-johonkin. Homman kruunaa toki Knights of Cydonia.

Sen lisäksi perus-Musebiisin kaava menee seuraavasti: Tiukka riffi (usein bassolla), säkeistö, joka koostuu mainitusta riffistä variaatioineen, rumpukompista ja lopulta suhteellisen epämelodisesta laulusta, hyvä nostatus-bridge, ja. Kertseissä homma menee emoiluksi: kitara paahtaa, rumpu kolisee, basso hukkuu jonnekin ja Bellamy ulisee kuin viimeistä päivää.

Not good.

Tämä häiritsi myös keikkaa: parhaimmillaan aivan uskomatonta (palautti mun uskon lasereihin ihan 100-0), mutta huonompien biisien kohdalla intensiteetti putoaa liikaa.

Toisaalta, knights of Cydonia on maailman paras biisi (varsinkin kun siihen ottaa introksi huuliharppukostajaa), ja kun ne laserit Newbornissa räjähtivät dominoimaan koko hommaa, oli keikka maailman siistein ikinä. Ja mainittu Bellamy on todella todella hyvä kitaristi, sille päälle sattuessaan.

tiistai 20. lokakuuta 2009

Alan Bennet: Epätavallinen lukija

Hauska pikku läpyskä. Tuntuu aluksi harmittomalta, mutta paljastuukin aivan lopussa melko pirulliseksi (tai vähintäänin pistäväksi) kirjaseksi. Suosittelen.

Tai: piirtää samalla aika hellän kuvan kuningattaresta ja dissaa aivan olan takaa. Mutta se kai lieneekin satiirin tehtävä.

Massive Attack Jäähallissa 16.10.

Jännää, miten voi ollakin näin kyyninen ja naivi samaan aikaan.

Matsku on paikoin niin emotionaalista, että on vaikeaa kuunnella. Biisit ovat kuumottavia ja pelottavia, eikä siinä kohtaa auta ollenkaan tieto siitä, että skreenille Guantanamo-fragmenttien heijastaminen on oikeastaan aika korni juttu.

Mutta onneksi ne sitten aina väleihin soittivat ihastuttavia ja lässyjä biisejä Blue Linesilta.

Eivät ne ehkä ihan elämänsä vedossa olleet: lavalla pyörähti viisi laulajaa ja jengiä vaikka kuinka paljon. Olisi voinut olla timmimpää ja hikisempää - mikäli muistan mitään vuoden 2003 Provinssista, silloin taisi olla.

Mielelläni sen kyllä katsoin.

lauantai 7. maaliskuuta 2009

Sofi Oksanen: Puhdistus

Toimii. Vitun hyvä, järkyttävä, rakenne hyvä, kiinnostavaa mikrohistoriaa ja sosiaalihistoriaa, hsopivasti erainen näytelmätekstin kanssa. Olisi kiinnostavaa lukea niitä rinnan.

Lähdeteoksia ukemalla tulin siihen tulokseen, että tämä ei oikeastaan ole postmoderni romaani, vaan pikemminkin todella vahvasti feminisinen romaani.

Ja oli se venäläisten kuvaus kyllä aika yksipuplisen vastenmielstä.

Posted by ShoZu

Erik Wahlström: Jumala

Jumala on hauska romaani. Se (alkupuolella) kirjoittaa auki vanhan testamentin - nimenomaan kaikkine outouksineen ja ristiriitaisuuksineen. Loistavasti Wahlsyröm oli nostanut romaanissa keskeiseksi ajatukseksi jumalan kehittymisen, joka on kristityssä teologiassa toko mahdottomuus, mutta Raamattua lukiessa tuntuu lähes itsestäänselvyydeltä.

Uuden testamentin osiot toimivat aika paljon huonommin, samoin nylyajka lähestyminen ja leskiöön nouseva pohdomta tieteem ma uskon suhteesta. Loppu olo lähes nolostuttava.

Tai sit mä vaan luin sen liian nopeasti.

Posted by ShoZu

lauantai 21. helmikuuta 2009

wall-e

somat robotit. Hyvää animaatiota. Ei mitään suorastaan hulvatonta. Ehkä on kuitenkin ihan hyvä, että tällasta banaalia yhteiskuntakritiikkiä on "lastenelokuvissa" (tosin en kyllä ole ihan varma, oliko tämä sellainen), ainakin mielummin kuin sellaisia ristriidattomia, amerikkalaisia idyllejä. Ainakin tossa viitattiin siihen, että monella ongelmalla on pikemminkin rakenteellinen luonne.

perjantai 20. helmikuuta 2009

Laibach Tavastialla 16.2.

no tämä oli kyllä tavallaan hulvattomimpia keikkaelämyksiäni aikaan. Kovan livebändin maineessa - kuten sanonta kuuluu - oleva Laibach soitti puolitoista tuntia electroon kallistuvia versioita Bachin Kunst der fuguesta, jotka vaihtelivat sikamaisen menevistä ja toimivista aivan kuolettavan tylsiin. Neljä miestä nypläsi synia ja yksi läpytteli sähkörumpuja. Eturivin industrial- ja armwojavermeisiin pukeutuneista tosifaneista melko moni poistui kaljahanojen ääreen. Pitkätukkaiset nörtit saivat varmasti eniten irti. Mutta tavallaan siis todella hyvä.