maanantai 13. lokakuuta 2008

Emma Salokoski Ensemble Tavastialla

Emma Salokoski on yksi Suomen lahjakkaimmista laulajista. Loistava saundi ja suunnaton määrä treeniä takana, päätä ei palella juuri missään. Samoin taustabändi on ihan toisesta maailmasta: Lauri Porra ja Tuomo, haloo! Mä meen kuuntelemaan vaikka Stratovariusta, jos siinä on Lauri Porra. (höhö.) Se on ihan täysin mun kotijumala.

Mutta, mutta.

Emma Salokoskea vaivaa kaksi varsinkin yhdessä esiintyessään todella vakavaa tautia. Ensimmäinen on "lauleskelen tässä huvikseni mukavia" eli ns. Norah Jones -syndrooma. Toinen on (lähes) täydellinen tyylitajun puute. Näistä syntyy yhdessä mm. Oodi Kahville. (TJEU.)

Keikalla oli yksi suorastaa karmiva kohta, jossa bändin pätevä kitaristi (jonka varsinkin mukanalaulettu soolo oli tosi hyvä) innostui taustaa laulamaan. Ja lauloi kyllä niin pieleen, että vähän vahvempiakin hirvitti.

Toisaalta, myös muutama ihan aidosti loistava hetki. Biisit olivat Fa da Bahia ja Puutarhassa, jotka valitettavasti molemmat löytyvät Ensemblen ensimmäiseltä EP:ltä. Ja molemmissa ole sen verran messevät soolot, että mikä tahansa menisi läpi.

Voi harmi. Emmasta ja bändistä irtoaisi kyllä huomattavasti enemmän.

Viestinnän tentti

Tenttiä varten luin seuraavat kirjat: Aula P ja Hakala S (toim.): Kolmet kasvot: Näkökulmia organisaatioviestintään, Karvonen E: Elämää mielikuvayhteiskunnassa: Imago ja maine menestystekijöinä ja Kivikuru U & Kunelius R (toim.): Viestinnän jäljillä: Näkökulmia uuden ajan ilmiöön.

Tentti olisi ehkä pitänyt tehdä ensimmäisenä vuotena... Ehkä senkin takia, että se kuuluu viestinnän perusopintoihin. Kirjat nimittäin olisivat olleet ihan hyviä, jos ne olisivat kuuluneet 15 ensimmäisen yliopistolla luetun kirjan joukkoon.

Nyt tuntuivat vähän lepsuilta, toisteisilta ja ennen kaikkea samoja, jo miljoona kertaa luettuja läppiä toistelevalta.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Lisää suomenruotsalaista valitusta taiteilija-avioliitosta ja alkoholismista. Koko ajan Henrik Tikkasta (ja miksei myös Kihlmania, johon Märta myös viittaa) lukiessa on sellainen olo, että vaikka kirjoittaja yrittää ottaa huomioon myös "toisen puolen" ja kirjoittaa itsetään "kaunistelematta", jää kertomus silti pakostakin yksipuoliseksi.

Märtä Tikkanen on sitten se toinen puoli. Tavallaan positio on paljon rehellisempi: Märtä ei edes yritä ottaa huomioon Henrikin selittelyjä ja syitä, vaan mainitsee ne korkeintaan pilkatakseen ne kappaleiksi.

Märtä poimii Henrikin oman alkoholismikuvauksen arvostelusta pienen pätkän, jossa sitä kuvataan tyyliin monipuoliseksi ja moniulotteisesti kattavaksi alkoholismikuvaukseksi, ja huomauttaa että hajut unohtuivat. Ja esittelee huomattavan patteriston alkoholistikodin hajuja.

Jälleen sama kuin Kihlmanilla: koen alkoholismiin liittyviä häpeäntunteita niin vahvana, että kirjan lukeminen on jopa vaikeaa. Vaikka alkoholismista ei edelleenkään ole tietoakaan. Mutta tiedän kyllä miksi.

Tyylillisesti kirja on oikeastaan vähän outo. Kyseessä lienee runokokoelma, mutta oikeastaan varsinaisia runon keinoja käytetään aika vähän. Muutaman toiston ja rivinvaihdon poistamalla oikeastaan lähes kaikki olennainen olisi ehkä välittynyt myös suorasanaisessa, toteavassa muodossa.

Toisaalta, rakenne on kyllä runomaisen rikkonainen ja paloittainen, joten ei se ilman "runon keinoja" olisi yhtään vähemmän runomainen.

Joka tapauksessa, rankka. En tiedä, että onko kirjallisesti miten mestarillinen, mutta tuntuu tällaisen näin raa'an kirjan kanssa lähes epäolennaiselta.

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8

Ensimmäinen Tikkasen asuinosoitteiden mukaan nimetyssä kirjasarjassa, pieni kirjanen, joka on jälleen tätä suomenruotsalaista, vähän esseemäistä, romaania kohti kurkottelevaa kirjallisuutta.

Tämä Tikkanen on välillä aivan sietämättömän tarkkanäköinen, ja silloin yleensä myös aivan loputtoman iskevä ja toimiva.

Muulloin sitten pelkkää sellaista siusimista.

Jännittävänä huomiona ensimmäinen osa on, kuten Kemppinen on usein kirjoittanut, käytännössä tarina Henrikin isästä. Vähän toki myös äidistä ja seksistä jne, mutta lähinnä isästä.

Vanha Helsinki on kyllä aina viehättävä rinnakkaispäähenkilö näissä kirjoissa.

perjantai 10. lokakuuta 2008

Serenity

Edellisen kanssa samoista matskuista tehty huono elokuva. 'nuff said.
(Mutta kyllä se Joss Whedon nykyään toimii mulle paljon enemmän.)

Firefly

Katsoimme Venlan kanssa koko Fireflyn, joka oli jostain syystä ollut minulta pimennossa pitkään.

Loistavaa.

Sopivan irtonaisella meiningillä toteutettu, välillä erittäin koominen mutta koko ajan vakavampaan ja isompaan juoneen vihjaava, materiaaliltaan rikas, täynnä ihastuttavia (nais)hahmoja...

Mutta minkäs teet, amerikkalaiset ovat ymmärtämättömiä moukkia, ja sarja loppui jo 14 jakson jälkeen. Eli siis ennen kuin ne oikeasti mielenkiintoiset jutut alkoivat edes avautua.

Ja siis come on, avaruuswesterniä! Onhan se välillä ihan naurettavaa, mutta jos hyväksyy tuon oudon premissin, niin loistavaa.

Cirque plume: Plic Ploc

Täysin ihanaa uutta sirkusta. Yksi aivan valloittava vaijerijippo, jossa yksi akrobaatti veteli pitkin tikkaita sateenvarjon kanssa, ja lopulta jäi ilmaan lentämään sillä. Lisäksi muutama tosi innovatiivinen ja yksinkertainen pikku juttu. Uusi sirkus rules.
(kuukausi päivittämättä, seuraavat 15 entryä yhden minuutin aikarajalla).

Musta muuten tuntuu, että uudessa sirkuksessa on aina polkupyörä, sateenvarjo ja tikkaat - tai ainakin kaks näistä. Ne on lähes yhtä ikonisia kuin vanhan sirkuksen teltta, leijona ja trapetsi. Tai jotain.