maanantai 15. syyskuuta 2008

Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi

Noin keski-ikäinen Chister valittaa 100 sivua alkoholismistaan, 50 sivua (silloin kielletystä) homoudestaan ja 50 sivua vaimostaan. Tai oikeastaan avioliitostaan ja itsestään, tai se on ainakin se yritys, mutta käytännössä aika tanakissa sfääreissä liikutaan.

Kirja ei oikeastaan ollut romaani, vaan vähän ehkä esseemäinen, keskusteleva, välillä kuitenkin hyvinkin runollisia ja hiottuja jaksoja sisältävä tilitys.

Kihlmania ei voi olla vertaamatta Henrik Tikkasen osoitekirjoijihn (Kulosaarentie jotain, majavatie jotain jne). Myös Tikkanen on seksuaalisesti yliaktiivinen ja alkoholisoitunut suomenruotsalainen varsin ylhäisistä lähtökohdista ponnistava kirjailija, jonka kirja tarjoilee yllättävän täsmällisiä havaintoja sieltä ja täältä, mutta lopulta käsittelee lähinnä itseään.

Varsinkin alkoholismi-jaksossa häpeän käsittely on kyllä ihan hyvinkin samaistuttavaa vaikkei olisikaan suomenruotsalainen alkholistikirjailija.

Kirjassa on myös vähän hämmentäviä jaksoja, joissa Kihlman fiilistelee omalla vasemmistolaisuudellaan ja ajautuu sivuraiteille pilkkaamana kapitalistista maailmanjärjestystä. mikän on niinku periaatteessa jees, muttei ehkä sit kuitenkaan loppuun asti. Tuntuvat oikeastaan rikkovan kokonaisuutta.

Varmasti ollut kyllä aika pöyristyttävää luettavaa aikanaan, varsinkin rikollisesta homoudestaan (tai siis biseksuaaliudestaan) kertovat jaksot. Vähän hämmentävää, mutta kyllä melko kiinnostavaa luettavaa, ristiriitainen kokemus.

tiistai 2. syyskuuta 2008

Tuomo ja Risto huvilateltassa

Risto hakkasi ja boogasi. Mies ei osaa laulaa yhtään mutta se ei varmaankaan ole olennaistakaan. Välillä bändi paahtoi kuin Doors ikään, välillä kuulostettiin taas ihan joltain muulta. Tilkkutäkkiä, jonka Riston ääni ja tekstit nitovat kasaan.

En nyt ihan suunnattomasti innostunut, vaikka peukaloitani pyörittelinkin. Pupu Tupuna ja mielenterveysongelmat jne. Mut siis periaatteessa jees, ja ne ongelmat, joita bändillä on, on kai a) korjaamattomia ja b) joidenkin mielestä just hyvinkin ne syyt, miksi siitä pitäisi tykkää. Eli ehkä ei vaan mun kakkupalani.

Tuomo sensijaan...

Mies on sellanen lässykkä, maailman epäkarismaattisin ihminen ja yksi aneemisimmista spiikkaajista - ja jumalainen laulaja ja melkoinen soul-säveltäjä.

Ja Tuomo toimii ison bändin kanssa noin miljoona kertaa paremmin kuin pelkän rytmisektion (siis basso kitara rummut perkut). Nyt oli kolme taustalaulajaa (Salokoski, Försti, Tuhkala?) ja kolme puhaltajaa (Pohjola, Pohjola ja joku), ja ny toli meininki hyvinkin kohdallaan.

Ja! Tuomolla oli lavashow! Välillä se elehti molemmilla käsillä yhtä aikaa! Täysin uskomatonta. Eikä ollut edes selin kertaakaan.

Ehdottomasti paras Tuomon keikka, jolla olen ollut, hands up, hands down.

Uusissa biiseissä oli jopa pari aika menevää juttua, jota soisi olevan lisääkin. Onhan se aika sellaista lässysoulia. Siksi oikestaan tykkään enemmän HUBAsta, niillä on hikisempi vääntö.

Frank Miller: Batman: Yön ritari

Sain vasta nyt luettua tämän supersankarisarjakuvan yhden isommista klassikoista.

Oli hyvä. Jos ei nyt suorastaan orgastinen, niin ainakin tosi toimiva. Frank Miller toimii kaikkein parhaiten Sin Cityssä, pelkällä mustalla ja valkoisella. Haljut värit olivat ehkä vähän downer, vaikka muuten tämä visuaalisesti miellyttikin.

Tarinana Yön ritari on vaikuttanut niin paljon niin suureen osaan sen jälkeen julkaistusta supersankarisarjakuvasta, että vaikea välillä saada oikeastaan edes kiinni. (Eli vähän Citizen Kane -efektistä on kyse). Tai siis lol lol, todella hyvää, vähän synkkää, mutta jotenkin tuntuu näin 20 vuotta myöhemmin jo vähän nähdyltä.

Paitsi Reaginin nappulana toimiva tyhmä Teräsmies, joka on ehdottomasti kohtelunsa ansainnut.

Eli kokemus olikin näköjään vähän ristiriitainen: luin kyllä yhdeltä istumalta ja nautin lukemastani suuresti, mutta on mahdollista, että Kane-efekti syö käteenjääneet tyhjiin.

Ensemble Norma Rymy-Eetussa 24.8.

Olimme Rymy-Eetussa kuuntelemassa kavereiden lauluyhtyettä (tai bändiä, he itse sanovat) Ensemble Normaa.

Mulla nyt sinänsä ei ole suunnatonta kompetenssia arvioida a cappellaa, mutta kyllä hienot biisit kuulostivat hienolta. Mennään hiljaa oli kaunis, jopa hyytävä, Vanha vesirotta on loistava runo ja Olli Virtaperkon siihen tekemä biisi hauska. Nämä molemmat voi kuunnella tuolta MySpacesista. Samoin siellä on Idan säveltämä Mie tahon tasasta miestä, jonka kertsi on musta tosi rules.

Vetivät myös Summertimen, sovituksena, joka kuulosti Miles Davisiltä nyysistyltä, ja mikäs parhailta nyysiessä. Ehkä hintsusti löi sopraano yli, soolo olisi voinut kuulua ehkä kovempaa... Oikeastaan (ehkä) ekana biisinä vedetty Anna-Mari Kähärän sovitus "Minun kultani kaunis on", oli ehkä lopulta vähän väärässä seurassa. Tai se on vähän perus, vähän kuultu.

Keikka loppui johonkin biisin, joka kerkisi nyt katoamaan, mutta joka sisälsi messevää kazoota. Näin! Mikä tahansa, joka sisältää kazoota, on ihanaa.