Aivan loistava kirja. Ei oikeastaan juonta, henkilöitä niin paljon, ettei juurikaan pysy perässä, lopussa noin sadan sivun hakemisto, välillä kirjailija unohtuu neljäksi sivuksi kuvailemaan, millaisia tauluja jossakin huoneessa on seinillä. Eikä se kerro oikeastaan mistään muusta kuin itsestään.
Kirja kertoo pariisilaisesta kerrostalosta, jossa on 99 huonetta, ja kirjassa yhtä monta lukua. Koko ajan harhaudutaan tarinoihin ja juttuihin, entisiin asukkaisiin, nykyisten isovanhempiin, yhteiskunnallisiin sattumuksiin, myyttiseen menneisyyteen. Vähitellen kerrostalon asukkaista ja kokonaisuudesta muodostuu täysin kutkuttava kokonaisuus. Talo on ikään kuin pysäytetty, otettu poikkileikkaus yhdestä sekunnista joskus iltapäivällä.
Konsepti on aivan loistava. Se todella on se, mitä otsikko lupaa. Henkilöt rakentuvat vähitellen todella kiinnostaviksi, sosiaalinen kudos kutoutuu silmien edessä, sieltä oppii poimimaan tärkeämmät ja vähemmän tärkeät langat, tuntee yläluokkaisen elämän ympärillään. Ja välillä nauraa täysin hervottomana, kun ei muutakaan voi. Tai oikeastaan hihittelee sekapäisen kuuloisena ja kerää kummastuneita katseita.
Välillä tuntui, että Perec on kirjoittanut Umberto Econ tapaan osan jaksoista tahallaan todella tylsäksi, jotta niiden väleissä olevat ihanuudet tuntuisivat vielä mehukkaammilta. Olen ihan valmis ostamaan tämän idiksen, sillä ne tuntuivat NIIN mehukkailta.
Tämä on niitä kirjoja, jotka tavallaan toivoisi kirjoittaneensa itse, mutta kuitenkin on tyytyväinen ettei ole, sillä nyt saa suunnattoman ilon lukea sen.
Ja jälkikirjoituksessa paljastuu vielä täysin pudottava jippo. huh huh. Älkää muuten kurkkiko sinne loppuun jos luette, se jippo kannattaa huomata vasta lukemisen jälkeen. Mutta sen mä vaan sanon, että täysin ihastuttavan postmodernia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti