tiistai 27. lokakuuta 2009

Gottber-Kåhre Project Amos Andersonissa

Tyhjää, valoa, koti, ulkona. Ahdistava, lämmin, lamppuja, ovia. Markus Kåhre kuvailee premissiä: "miltä tuntuisi astua sisään Susanne Gottbergin maalaukseen?" Ehkä tältä. Mahtava! Viimeisenä katsotut, hitaasti katoavat ja alati muuntuvat taulut oli ehkä jotain siisteintä, mitä mä oon pitkään aikaan nähnyt. Todella, todella hyvä. Ei voi kertoa liikaa, muuten menee kokemus, ihmetys, ällistys, ilo. Vielä viikon, menkää kaikki katsomaan!

Alla tunnelmia teoksen sisältä.

maanantai 26. lokakuuta 2009

Ilmiantaja / The Informant

Tää on kaikkea, mitä tää ei ollut. Hallittu, tarpeeksi pieni (ehkä elokuvien pitäisi aina olla enemmänkin novelleja kuin romaaneja), törkeän hauska, sisälsi ehkä jonkun sanomankintyngän. Tai mene ja tiedä. Ainakin sisälsi mahtavan Matt Damonin, paljon rumia (ja paljonpuhuvia!) kravatteja ja ... niin, ei mitään ylimääräistä. Suosittelen.

Vertailu Burn After Readingiin tulee siitä, että samalla tavalla tässäkin kaikki ovat idiootteja ja katsominen on aivan tuskaisaa välillä, mutta tää onnistuu kaikessa siinä, missä se epäonnistuu. Tää on SE parempi elokuva.

Muse Hartwall Areenalla

Muse on tehnyt yhden maailman parhaista levyistä (Black Holes & Revealations), jolla on oikeasti monta sellaista biisiä, jotka kiipeää mun top-johonkin. Homman kruunaa toki Knights of Cydonia.

Sen lisäksi perus-Musebiisin kaava menee seuraavasti: Tiukka riffi (usein bassolla), säkeistö, joka koostuu mainitusta riffistä variaatioineen, rumpukompista ja lopulta suhteellisen epämelodisesta laulusta, hyvä nostatus-bridge, ja. Kertseissä homma menee emoiluksi: kitara paahtaa, rumpu kolisee, basso hukkuu jonnekin ja Bellamy ulisee kuin viimeistä päivää.

Not good.

Tämä häiritsi myös keikkaa: parhaimmillaan aivan uskomatonta (palautti mun uskon lasereihin ihan 100-0), mutta huonompien biisien kohdalla intensiteetti putoaa liikaa.

Toisaalta, knights of Cydonia on maailman paras biisi (varsinkin kun siihen ottaa introksi huuliharppukostajaa), ja kun ne laserit Newbornissa räjähtivät dominoimaan koko hommaa, oli keikka maailman siistein ikinä. Ja mainittu Bellamy on todella todella hyvä kitaristi, sille päälle sattuessaan.

tiistai 20. lokakuuta 2009

Alan Bennet: Epätavallinen lukija

Hauska pikku läpyskä. Tuntuu aluksi harmittomalta, mutta paljastuukin aivan lopussa melko pirulliseksi (tai vähintäänin pistäväksi) kirjaseksi. Suosittelen.

Tai: piirtää samalla aika hellän kuvan kuningattaresta ja dissaa aivan olan takaa. Mutta se kai lieneekin satiirin tehtävä.

Massive Attack Jäähallissa 16.10.

Jännää, miten voi ollakin näin kyyninen ja naivi samaan aikaan.

Matsku on paikoin niin emotionaalista, että on vaikeaa kuunnella. Biisit ovat kuumottavia ja pelottavia, eikä siinä kohtaa auta ollenkaan tieto siitä, että skreenille Guantanamo-fragmenttien heijastaminen on oikeastaan aika korni juttu.

Mutta onneksi ne sitten aina väleihin soittivat ihastuttavia ja lässyjä biisejä Blue Linesilta.

Eivät ne ehkä ihan elämänsä vedossa olleet: lavalla pyörähti viisi laulajaa ja jengiä vaikka kuinka paljon. Olisi voinut olla timmimpää ja hikisempää - mikäli muistan mitään vuoden 2003 Provinssista, silloin taisi olla.

Mielelläni sen kyllä katsoin.