St. Germain: Tourist

Toinen tämän loppuvuoden levyhittejä, vaikka tää onkin elämää vanhempi, on ehdottomasti St. Germainin Tourist. Sain tämän töistä mpkolmosina joskus 2004, kadotin 2006 ja ostin (kovalla rahalla, vieläpä) nyt tässä ihan hiljattain.

Loistavaa meininkiä, ja ehkä kaikkein paras työntekolevy. Välillä hyviä soundeja, yleensä tarpeeksi nopeaa tempoa, sellaisia sooloja ja biittejä, joita haluaa välillä jäädä kuuntelemaan hetkeksi, muttei yleensä liian pitkäksi aikaa. Mikään ei varsinaisesti kiinnitä huomiota, mutta meininki soljuu ja tarjoaa rytmiä kirjoittamiselle. (Tosin ne biitit on kyl aina silloin tällöin ihan himpun liian ysäreitä).

Ja noi on siis ihan oikeasti kehuja :)

Five Corners Quintet: Hot Corner

Ihan satasella paras tän vuoden levyistä, ainakin mulle.

Kriitikoiden perusläppä tän levyn kanssa on ollut, että cool jazziin on tuotu vähän hottia lisää - mutta kun se menee niin!

Voi miten tää toimiikaan. Teppo Mäkynen on ihana, se nyt on ollut tiedossa jo pitkään, mutta oikeastaan koko bändi on kyllä todella liekeissä lähes koko levyn ajan. Ja ainakin Lassyn foni tuuttaa livenäkin siihen malliin, että oksat pois. Flowssa Eskolan 'petti ei ollut ehkä se kaikkein tiukin kuunneltava, mutta levyllä toimii.

Mutta siis kuunneltaa nyt tota kolistusta ja nostatusta. Shake it, todellakin!

Ei tää ehkä kauhean syvällistä ole, mutta ehkä sillä ei nyt olekaan niin väliäkään, kun on tällainen groove ja edes jotain natusteltavaa rinnan alla.

Mainittavaa kuitenkin on, että sinkkubiisit Hot Rod, Shake It (alla) ja Easy Diggin' ovat kyllä se tanakin anti.

Juha Seppälä: Suomen historia

Venla sanoi tästä, että ironisuus paljastuu jo kirjan fyysisistä ulottuvuuksista: tämähän on pieni läpyskä! Ja niinhän se on, ja kertookin lähinnä Mannerheimista.

Täysin hulvattomalla tavalla, kylläkin. Ihastuttava postmoderni anakronismi, Marsalkka tyhjän keppanapullon ja pitsalaatikoiden kanssa huutamassa yksinäisyyttään kaivopuiston luukkunsa ikkunoista, hässimässä sivistyneistötyttöjä ja hevosia ja ylipäätään sankaroimassa. Plussapisteitä myös Rytin hervottomasta tuppimulkusta.

Oli kirjassa jotain muutakin. Menivät ohi jälkiä jättämättä. Siksi tuomio onkin, epäpyhästi, että rakenteellisesti muotopuoli.

Tai toki, voisihan sitä vaan sanoa, että se on postmoderni, post-mo-der-ni, mutta ei se sano, etteikö rakenteen pitäisi olla mietitty ja toimiva, etteikö se voisi palvella kokonaisuutta.

Burn after reading

Vitsi mua harmittaa, että tää ei ollut parempi elokuva.

Vicky Christina Barcelona

Ihan kiva.

Tai siis. Kaikin tavoin hyvä ja "vankka" elokuva, monta hauskaa kohtaa, monta muuten fyysillisen reaktion aikaansaavaa juttua.

Tämä elokuva oli fantasiaelokuva, samalla tavalla kuin There Will be Blood on action-elokuva.

Eli siis TWBB näyttää koko ajan jotakin fyysistä työtä, kaivamista, vetämistä, rakentamista, hakkaamista. Samoin VCB esittelee koko ajan fantasiota: Gaudin arkkitehtuuria, purjehtimista espanjan rannikolla, tummaa ja hävytöntä (ja umpirikasta) espanjalaista taidemaalaria, jonka isä on runoilija (tavallaan), jolla sattuu olemana lentolupakirja ja punainen avoauto, ja joka tekee amerikkalaisille turisteille hävyttömiä ehdotuksia; toisaalta myös Scarlett Johansson ja Penelope Cruz muhinoimassa...

Elokuva on siis silkkaa mehustelua, ja sellaisena toimivaa. Mitään kotiinviemisiä ei oikein ole.

Yksi mahdolinen luenta olisi lukea tätä Match Pointin anti-elokuvana: VCB käyttää monia samoja aineksia ja motiiveja, mutta ympärikäännettynä tavalla tai toisella. Myös Scarlett Johansson on molemmissa läsnä. Ja elokuvien teematkin ovat käänteisiä: Match Point kertoo sosiaalisen nousun kaiken alleen jyräävästä vaikutuksesta, VCB taas... no ainakin tavallaan yrityksestä irtautua porvarillisesta yhteiskunnasta.

Eli ihan okei elokuva :). Myös tässä oli hyvä, osin vieraannuttava kertojanääni ja tiettyjä kuvauksellisia ratkaisuja, jotka tossa trailerissakin näkyvät. Oikeastaan koko elokuva muistuttaa merkittävästi novellia, sekä rakenteelstaan että teeman käsittelyltään ja rajaukseltaan.

Eräs joulutarina

Ihana ja äärettömän ranskalainen elokuva. Tai ihana ja ihana, mutta paikoitellen tosi hyvä.

Elokuva käytti brechtiläistä vieraannuttamisen metodia: näyttelijät puhuvat välillä suoraan kameralle, suoraan katsojalle, välillä taas tapahtumat tai taustatarina viedään niin paljon yli (tai ali), että samastuminen pakostikin hajoaa ja analyyttinen ajatus hiipii sisään.

Perus kivan ulkokuoren (riitainen, ja eksoottisten sairauksien piinaama perhe kokoontuu joulunviettoon ensimmäistä kertaa vuosikausiin yhdessä - ja kuinkas sitten kävikään! Ketä lyödään turpaan? Kuka saa seksiä? Onko se susi todellinen?) alla tuntuisi olevan oikeastaan melko monipuolinen intertekstuaalisuuden verkko. Raamattu pyörii mukana monessa kohtaa, perheen isän nimi on Abel, joka tarjoaa oikeastaan olennaisimpia tulkinnallisia välineitä.

Elokuvasta saisi ehkä sittenkin kaikkein eniten irti, jos sen katsoisi ruutuvihon kanssa, googlaisi raamatunpaikko pari tuntia, kirjoittaisi ehkä esseen...

Tai toisaalta, voi sen katsoa ihan vaan elokuvanakin, ja nauttia hyvästä tekstistä ja loistavaista näyttelijöistä. Kuinka vaan.