Jos Designmuseon Paola Suhosen kokoaman Fennofolk-näyttelyn perusteella pitäisi jotenkin tiivistää 70-80 -lukujen taitteessa syntyneen designer-sukupolven mielenliikkeet, ne sanat olisivat lollottelua, kasaria ja amerikkalaisuutta.
Yhtäkään näyttelyn huoneista ei voinut katsoa vakavalla naamalla: kaikki oli melko lapsekasta sellaista tuhrimiseltä näyttävää, osa vaan hauskaa ilman mitään pointtia. Tässä on kuvia moteilleista, joihin on yhdistelty paljetteja! Hassunkurista! Ja tässä kuvassa hiihdetään kokovalkoisissa kesällä sukset jalassa! Näppärää! Tässä taulussa Elvins ja lapinpoika hihtävät! En kestä tätä kekseliäisyyttä!
Totta kai joukossa oli monia ihan aidosti oivaltavia ja siistejäkin juttuja, mutta peruslinja kävi jopa vähän puuduttavaksi. Tai mä en saa kauhean paljoa irti mekosta, johon kuuluu kokonaistaideteoksen hengessä kasa romua ja nauhalta tulevaa kolinaa.
Mutta kullekin makunsa mukaan.
sunnuntai 31. elokuuta 2008
Hesari-Jeesus-tulee-päällemme 68 -baalkonsertti taiteiden yönä
Olimme aluksi katsomassa Maria Gasolinan vetoa. MG on kyllä yksi parhaita suomalaisia livebändejä tällä hetkellä. Oli todella outoa nähdä ne näin isolla lavalla, näin suuren yleisön katsomina, mikä toki myös vähän häiritsi meininkiä. Melkein parasta MG:n keikoissa on se, miten hauskaa soittajilla itsellään selvästi on. Ennen kaikkea fonisteilla ja laulaja Lissu Lehtimajalla on aina uskomaton meininki, ja kun sellaista katsoo, tulee itselleenkin hyvä ja tanssivainen olo. (Vaikka kyllä njöäh njöh njäh ne vuoden 2004 keikat olivat njäh njäh hikisempiä njäh njäh).
Itse 68-konsertti oli oikeastaan melko kamala. Tai siis paikoitellen jopa loistava: Ismo Alanko laulamassa Kolmatta linjaa takaisin Cantores vitun Minoreksen säestämänä! Täysin nerokasta, ja vieläpä kuulosti melko hyvältä.
Bändi oli totta kai elämää isompaa: Esa Kotilainen soitti ihan ehtaa Hammondia, Varre Vartiainen ja Marzi kitaroita ja Sami Kuoppamäki trumpuja. Bassossa oli joku enemmän nobody, ja siltä myös kuulosti: bassolla ei ollut yhtään merkillepantavan hyvää hetkeä koko iltana. Mikä on siis tosi sääli, koska tossa musassa olisi kuitenkin aika paljon tilaa vähänkin röyhkeämmälle basisitille myrkyttää ihan olantakaa.
Oikeastaan bändi tuotti jopa pikkuisen pettymyksen: koko ajan paukutettiin aivan täysillä, nyansseja ei ollut juurikaan, Kotilaisen hamukkasoundi oli melkein kaikissa biiseissä aika ohut ja Kuoppis otti rumpujen soiton voimalajina. Urku murisi kunnolla ainoastaan Vanhassa holvikirkossa, mikä on tavallaan vähän surullista sinänsä. Totta kai joissakin biiseissä meininki oli ihan orgastista, Helter Skelter toimi tosi hyvin ja joko Marika Tuhkalan tai Johanna Förstin (en nyt muista kumman) laulamassa Thinkissä oli todella paljon meininkiä.
Koko homma vaan olisi voinut olla vielä paljon enemmän vähän hienovaraisemmassa käsittelyssä. Ja välillä tuo otsikossa mainittu henki todella söi: ollaan tässä nyt kaikki Hesarin onnellisia lapsia ja lauletaan Sami Saaren kanssa Suomen virallista 60-lukuhittiä, Mrs. Robinsonia ja sitten Erkon hymyilevät kasvot ilmestyvät taivaalle, lapset tervehtyvät poliosta ja Venäjäkin vetäytyy Georgista. Naisille jaetaan ovilla kuivia pikkuhousuja. (Tarina väittää, että Hitlerin puhetilaisuuksissa näin olisi todella tehty.)
Myös se söi melkoisesti, että HS:n C-osan etusivu oli ainakin kaksi ellei jopa kolme päivää ennen tätä konserttia varattu pelkästään sitä koskevaan, nollauutisoinnin ja tekstimainonnan välimaastoa kulkevaan lässytykseen. Muuta taiteidenyötä ei ollut olemassakaan. Tällaisissa asioissa Sanoman megalomaaninen koko ja monoliittinen asema tulevat oikeasti ongelmaisiksi. Kulttuurisponsoroinnissa totisesti on hankaluutensa.
Loppuun vielä maistiainen siitä vähän kamalammasta puolesta sitä konserttia:
Itse 68-konsertti oli oikeastaan melko kamala. Tai siis paikoitellen jopa loistava: Ismo Alanko laulamassa Kolmatta linjaa takaisin Cantores vitun Minoreksen säestämänä! Täysin nerokasta, ja vieläpä kuulosti melko hyvältä.
Bändi oli totta kai elämää isompaa: Esa Kotilainen soitti ihan ehtaa Hammondia, Varre Vartiainen ja Marzi kitaroita ja Sami Kuoppamäki trumpuja. Bassossa oli joku enemmän nobody, ja siltä myös kuulosti: bassolla ei ollut yhtään merkillepantavan hyvää hetkeä koko iltana. Mikä on siis tosi sääli, koska tossa musassa olisi kuitenkin aika paljon tilaa vähänkin röyhkeämmälle basisitille myrkyttää ihan olantakaa.
Oikeastaan bändi tuotti jopa pikkuisen pettymyksen: koko ajan paukutettiin aivan täysillä, nyansseja ei ollut juurikaan, Kotilaisen hamukkasoundi oli melkein kaikissa biiseissä aika ohut ja Kuoppis otti rumpujen soiton voimalajina. Urku murisi kunnolla ainoastaan Vanhassa holvikirkossa, mikä on tavallaan vähän surullista sinänsä. Totta kai joissakin biiseissä meininki oli ihan orgastista, Helter Skelter toimi tosi hyvin ja joko Marika Tuhkalan tai Johanna Förstin (en nyt muista kumman) laulamassa Thinkissä oli todella paljon meininkiä.
Koko homma vaan olisi voinut olla vielä paljon enemmän vähän hienovaraisemmassa käsittelyssä. Ja välillä tuo otsikossa mainittu henki todella söi: ollaan tässä nyt kaikki Hesarin onnellisia lapsia ja lauletaan Sami Saaren kanssa Suomen virallista 60-lukuhittiä, Mrs. Robinsonia ja sitten Erkon hymyilevät kasvot ilmestyvät taivaalle, lapset tervehtyvät poliosta ja Venäjäkin vetäytyy Georgista. Naisille jaetaan ovilla kuivia pikkuhousuja. (Tarina väittää, että Hitlerin puhetilaisuuksissa näin olisi todella tehty.)
Myös se söi melkoisesti, että HS:n C-osan etusivu oli ainakin kaksi ellei jopa kolme päivää ennen tätä konserttia varattu pelkästään sitä koskevaan, nollauutisoinnin ja tekstimainonnan välimaastoa kulkevaan lässytykseen. Muuta taiteidenyötä ei ollut olemassakaan. Tällaisissa asioissa Sanoman megalomaaninen koko ja monoliittinen asema tulevat oikeasti ongelmaisiksi. Kulttuurisponsoroinnissa totisesti on hankaluutensa.
Loppuun vielä maistiainen siitä vähän kamalammasta puolesta sitä konserttia:
Flow (16.-17.8.)
Festareiden Jeesus, Flow. Vettä ja märkää vaikka muille jakaa, Hesarin jakama mainossadeviitta toimi kohtalaisesti. Musiikillisesti ehkä jopa pieni pettyms.
Olin ollut monta päivää liikkeessä ennen alueelle menemistä, joten pientä väsymystä oli havaittavissa. Ei ollut energiaa lähteä fiilistelemään tuntemattomia, mutta kiinnostavan kuuloisia settejä kovinkaan montaa kertaa.
Mutta Sebastien! Pääasiallinen syyni tulla paikalle oli Sebastien Tellierin keikka, ja se kyllä toimi. Sebastien on paras esimerkki erittäin vapauttavasta ajattelumallista: jos sanot olevasi seksijumala, myös olet sitä. Sebastien näyttää vähän spurgulta rumassa parrassaan ja aurinkolaseissaan, vaaleanpunaisissa verkkareissa ja kiiltävän liilassa takissa. Musa... aika samaa kamaa kuin uusimmalla levylläkin, josta kaikki biisit olivat kotoisin. Erikoisplussaa siitä, että irstas aktinsimulointi ei rajoittunut vain mikiltä ja mikkitelineeltä suihin ottamiseen, vaan myös monitori sai osansa. Olisi kyllä voinut vetää myös La Ritournellen, sanon minä. Mutta siis: härskiä ja ihanaa, jos on valmis ottamaan sen yhden pienen uskonloikkauksen.
CSS ei iskenyt ihan sillä tasolla, jolla sen jonkun mielestä olisi ehkä pitänyt. Musiikkia voisi sanoa bile-indieksi: tavallaan koko ajan on hyvä meinki, mutta jostain ne ankeat indie-kitarat kuitenkin iskevät. Ristiriitaista. Meininki oli kyllä jees.
Hidria Spacefolk oli tavallaan ok, olisi ehkä pitänyt olla hapoissa, että olisi ollut oikeasti siistiä. Mutta välillä ihan ykkösjuttua.
Pisimmän korren lauantaina veti ehkä ravintola Kuurnan kolmen ruokalajin kasvismenu. Toimi.
Sunnuntaina jees oli Plutonium 74 (etenkin Kaisa menee diskoon). Ei voi oikeastaan enää sanoa, että ilmassa olisi tuoksunut blossi, pikemminkin savun seassa oli vähän happea siellä täällä. Musa kyllä toimi ja meininki oli loistava. Himoitsin suunnattomasti suklaata ennen keikkaa (mitenkään liittymättä muutamaan edelliseen lauseeseen), ja iloisenä yllätyksenä sieltä Aino lavalta heittelikin pieniä suklaakarkkiaskeja.
Five Corners Quintet oli loistava. Uuden ep:n materiaalia, hyvinkin biletettävää kamaa. Bändin komppisektion perussaundi toimii tosi hyvin: aika usein pianistin vasen käsi soittaa oktaaveja unisonossa basistin kanssa, ja Teppo Mäkynen nyt vaan on Suomen paras rumpali. Jukka Eskola oli trumpettinsa kanssa jos ei nyt hukassa, niin ainakin pari piirua väärään suuntaan. Sen sijaan Timo Lassy vakuutti ainakin mut ihan satasella: todella isoa saksofonismia. Meininkiä ja melodisuutta, huh huh.
Oli vielä Martha Reeves & the Vandellas. Miksei, mutta olisi se Martta-täti kyllä voinut lopettaa laulamisen arviolta 15 vuotta sitten myös, eikä kukaan olisi kaivannut yhtään. Kamala ääni. Sanottakoon nyt kuitenkin, että kyllä siinä Dancing in the streetsissä oli meininkiä ihan tarpeeksi. Tai että kannatti tsiigata.
Olin ollut monta päivää liikkeessä ennen alueelle menemistä, joten pientä väsymystä oli havaittavissa. Ei ollut energiaa lähteä fiilistelemään tuntemattomia, mutta kiinnostavan kuuloisia settejä kovinkaan montaa kertaa.
Mutta Sebastien! Pääasiallinen syyni tulla paikalle oli Sebastien Tellierin keikka, ja se kyllä toimi. Sebastien on paras esimerkki erittäin vapauttavasta ajattelumallista: jos sanot olevasi seksijumala, myös olet sitä. Sebastien näyttää vähän spurgulta rumassa parrassaan ja aurinkolaseissaan, vaaleanpunaisissa verkkareissa ja kiiltävän liilassa takissa. Musa... aika samaa kamaa kuin uusimmalla levylläkin, josta kaikki biisit olivat kotoisin. Erikoisplussaa siitä, että irstas aktinsimulointi ei rajoittunut vain mikiltä ja mikkitelineeltä suihin ottamiseen, vaan myös monitori sai osansa. Olisi kyllä voinut vetää myös La Ritournellen, sanon minä. Mutta siis: härskiä ja ihanaa, jos on valmis ottamaan sen yhden pienen uskonloikkauksen.
CSS ei iskenyt ihan sillä tasolla, jolla sen jonkun mielestä olisi ehkä pitänyt. Musiikkia voisi sanoa bile-indieksi: tavallaan koko ajan on hyvä meinki, mutta jostain ne ankeat indie-kitarat kuitenkin iskevät. Ristiriitaista. Meininki oli kyllä jees.
Hidria Spacefolk oli tavallaan ok, olisi ehkä pitänyt olla hapoissa, että olisi ollut oikeasti siistiä. Mutta välillä ihan ykkösjuttua.
Pisimmän korren lauantaina veti ehkä ravintola Kuurnan kolmen ruokalajin kasvismenu. Toimi.
Sunnuntaina jees oli Plutonium 74 (etenkin Kaisa menee diskoon). Ei voi oikeastaan enää sanoa, että ilmassa olisi tuoksunut blossi, pikemminkin savun seassa oli vähän happea siellä täällä. Musa kyllä toimi ja meininki oli loistava. Himoitsin suunnattomasti suklaata ennen keikkaa (mitenkään liittymättä muutamaan edelliseen lauseeseen), ja iloisenä yllätyksenä sieltä Aino lavalta heittelikin pieniä suklaakarkkiaskeja.
Five Corners Quintet oli loistava. Uuden ep:n materiaalia, hyvinkin biletettävää kamaa. Bändin komppisektion perussaundi toimii tosi hyvin: aika usein pianistin vasen käsi soittaa oktaaveja unisonossa basistin kanssa, ja Teppo Mäkynen nyt vaan on Suomen paras rumpali. Jukka Eskola oli trumpettinsa kanssa jos ei nyt hukassa, niin ainakin pari piirua väärään suuntaan. Sen sijaan Timo Lassy vakuutti ainakin mut ihan satasella: todella isoa saksofonismia. Meininkiä ja melodisuutta, huh huh.
Oli vielä Martha Reeves & the Vandellas. Miksei, mutta olisi se Martta-täti kyllä voinut lopettaa laulamisen arviolta 15 vuotta sitten myös, eikä kukaan olisi kaivannut yhtään. Kamala ääni. Sanottakoon nyt kuitenkin, että kyllä siinä Dancing in the streetsissä oli meininkiä ihan tarpeeksi. Tai että kannatti tsiigata.
tiistai 19. elokuuta 2008
Dr. Horrible's Sing-Along Blog
Joss Whedonin veljiensä ja yhden niistä tytttiksen kanssa käsikirjoittajien lakon aikana puklaama internet-minisarja/musikaali wannabe-superpahiksesta.... Eli elemntit on ihan kohdallaan minua varten.
Ja Whedon toimittaa. Todella rules! Koominen, traaginen, koskettava, hyvät biisit. Toimii todella hyvin. Oli ennen katsottavana ilmaiseksi, muttei enää. Internet on välillä läävä: myöskään tämän ostaminen ei onnistu oikein mitenkään, sillä iTunes ainakin hetki sitten suostui myymään näitä ainoastaan jenkkeihin.
Pari biisiä iskee tosi hyvin, muutamat halvat läpät on tosi halpoja ja lopussa on koukuntynkää. Tai ei oikeastaan edes koukun, vaan sellaisen aidon mutta yllättävän vääjäämättömyyden. Ja se ihana henki, kun kaikki onnistuu täydellisesti ja menee aivan pieleen. Tämä koko homma sai minut harkitsemaan uudestaan suhdettani Joss Whedoniin. Pitänee ruveta harrastamaan.
Tässä maistiaisiksi ensimmäinen biisi:
Ja Whedon toimittaa. Todella rules! Koominen, traaginen, koskettava, hyvät biisit. Toimii todella hyvin. Oli ennen katsottavana ilmaiseksi, muttei enää. Internet on välillä läävä: myöskään tämän ostaminen ei onnistu oikein mitenkään, sillä iTunes ainakin hetki sitten suostui myymään näitä ainoastaan jenkkeihin.
Pari biisiä iskee tosi hyvin, muutamat halvat läpät on tosi halpoja ja lopussa on koukuntynkää. Tai ei oikeastaan edes koukun, vaan sellaisen aidon mutta yllättävän vääjäämättömyyden. Ja se ihana henki, kun kaikki onnistuu täydellisesti ja menee aivan pieleen. Tämä koko homma sai minut harkitsemaan uudestaan suhdettani Joss Whedoniin. Pitänee ruveta harrastamaan.
Tässä maistiaisiksi ensimmäinen biisi:
perjantai 8. elokuuta 2008
Georges Perec: Elämä käyttöohje
Aivan loistava kirja. Ei oikeastaan juonta, henkilöitä niin paljon, ettei juurikaan pysy perässä, lopussa noin sadan sivun hakemisto, välillä kirjailija unohtuu neljäksi sivuksi kuvailemaan, millaisia tauluja jossakin huoneessa on seinillä. Eikä se kerro oikeastaan mistään muusta kuin itsestään.
Kirja kertoo pariisilaisesta kerrostalosta, jossa on 99 huonetta, ja kirjassa yhtä monta lukua. Koko ajan harhaudutaan tarinoihin ja juttuihin, entisiin asukkaisiin, nykyisten isovanhempiin, yhteiskunnallisiin sattumuksiin, myyttiseen menneisyyteen. Vähitellen kerrostalon asukkaista ja kokonaisuudesta muodostuu täysin kutkuttava kokonaisuus. Talo on ikään kuin pysäytetty, otettu poikkileikkaus yhdestä sekunnista joskus iltapäivällä.
Konsepti on aivan loistava. Se todella on se, mitä otsikko lupaa. Henkilöt rakentuvat vähitellen todella kiinnostaviksi, sosiaalinen kudos kutoutuu silmien edessä, sieltä oppii poimimaan tärkeämmät ja vähemmän tärkeät langat, tuntee yläluokkaisen elämän ympärillään. Ja välillä nauraa täysin hervottomana, kun ei muutakaan voi. Tai oikeastaan hihittelee sekapäisen kuuloisena ja kerää kummastuneita katseita.
Välillä tuntui, että Perec on kirjoittanut Umberto Econ tapaan osan jaksoista tahallaan todella tylsäksi, jotta niiden väleissä olevat ihanuudet tuntuisivat vielä mehukkaammilta. Olen ihan valmis ostamaan tämän idiksen, sillä ne tuntuivat NIIN mehukkailta.
Tämä on niitä kirjoja, jotka tavallaan toivoisi kirjoittaneensa itse, mutta kuitenkin on tyytyväinen ettei ole, sillä nyt saa suunnattoman ilon lukea sen.
Ja jälkikirjoituksessa paljastuu vielä täysin pudottava jippo. huh huh. Älkää muuten kurkkiko sinne loppuun jos luette, se jippo kannattaa huomata vasta lukemisen jälkeen. Mutta sen mä vaan sanon, että täysin ihastuttavan postmodernia.
Kirja kertoo pariisilaisesta kerrostalosta, jossa on 99 huonetta, ja kirjassa yhtä monta lukua. Koko ajan harhaudutaan tarinoihin ja juttuihin, entisiin asukkaisiin, nykyisten isovanhempiin, yhteiskunnallisiin sattumuksiin, myyttiseen menneisyyteen. Vähitellen kerrostalon asukkaista ja kokonaisuudesta muodostuu täysin kutkuttava kokonaisuus. Talo on ikään kuin pysäytetty, otettu poikkileikkaus yhdestä sekunnista joskus iltapäivällä.
Konsepti on aivan loistava. Se todella on se, mitä otsikko lupaa. Henkilöt rakentuvat vähitellen todella kiinnostaviksi, sosiaalinen kudos kutoutuu silmien edessä, sieltä oppii poimimaan tärkeämmät ja vähemmän tärkeät langat, tuntee yläluokkaisen elämän ympärillään. Ja välillä nauraa täysin hervottomana, kun ei muutakaan voi. Tai oikeastaan hihittelee sekapäisen kuuloisena ja kerää kummastuneita katseita.
Välillä tuntui, että Perec on kirjoittanut Umberto Econ tapaan osan jaksoista tahallaan todella tylsäksi, jotta niiden väleissä olevat ihanuudet tuntuisivat vielä mehukkaammilta. Olen ihan valmis ostamaan tämän idiksen, sillä ne tuntuivat NIIN mehukkailta.
Tämä on niitä kirjoja, jotka tavallaan toivoisi kirjoittaneensa itse, mutta kuitenkin on tyytyväinen ettei ole, sillä nyt saa suunnattoman ilon lukea sen.
Ja jälkikirjoituksessa paljastuu vielä täysin pudottava jippo. huh huh. Älkää muuten kurkkiko sinne loppuun jos luette, se jippo kannattaa huomata vasta lukemisen jälkeen. Mutta sen mä vaan sanon, että täysin ihastuttavan postmodernia.
Chuck Palahniuk: Fight Club
Jos on nähnyt elokuvan, on tämän kirjan lukeminen lähes mahdotonta.
Tai siis toki se onnistuu: teksti on sujuvaa ja niukkaa ja hauskaa ja karmivaa ja toimivaa. Mutta niukka on avainsana. Elokuva on loistava, runsas, viimeistelty ja visuaalinen. Aina, kun kirjassa puhuttiin Tyler Durdenista, näin silmieni edessä Brad Pittin härskeissä vaatteissa.
Siis: jos LOTR-elokuvia katsoessa tuntui, että katsoi ainoastaan liikkuvaa ja välillä epätarkkaa mutta melko taidokasta kuvitusta hyvään kirjaan, tuntuu Fight Clubia lukiessa, että lukee todella hyvän elokuvan tiivistelmää.
jännittävästi siis elokuva oli näköjään todella uskollinen kirjalle (tuntui siltä, että suurin osa kertojanäänen jutuista oli otettu lähes muokkaamattomana kirjasta), oli se myös todella paljon parempi. Tai se ironisuus, post-ironisuus ja post-post-ironisuus, mitä elokuva kohdistaa a) omaan elokuvallisuuteensa b) omaan asemaansa kapitalistisen ja eskapistisen mielikuvakulutusjärjestelmän osana ja c) ihan kaikkeen, ei oli kirjassa läsnä ollenkaan samalla tavalla.
Fight Club elokuvana on enemmän elokuva kuin mitä Fight Club kirjana on kirja.
Hämmentävää.
Ja siis todella on niin, että tästä kirjasta puhuminen ilman että puhuu samalla siitä elokuvasta on mahdotonta. Se onnistui minulta jopa yhdessä lauseessa. Elokuva on täysin kaapannut tämän kirjan.
Tai siis toki se onnistuu: teksti on sujuvaa ja niukkaa ja hauskaa ja karmivaa ja toimivaa. Mutta niukka on avainsana. Elokuva on loistava, runsas, viimeistelty ja visuaalinen. Aina, kun kirjassa puhuttiin Tyler Durdenista, näin silmieni edessä Brad Pittin härskeissä vaatteissa.
Siis: jos LOTR-elokuvia katsoessa tuntui, että katsoi ainoastaan liikkuvaa ja välillä epätarkkaa mutta melko taidokasta kuvitusta hyvään kirjaan, tuntuu Fight Clubia lukiessa, että lukee todella hyvän elokuvan tiivistelmää.
jännittävästi siis elokuva oli näköjään todella uskollinen kirjalle (tuntui siltä, että suurin osa kertojanäänen jutuista oli otettu lähes muokkaamattomana kirjasta), oli se myös todella paljon parempi. Tai se ironisuus, post-ironisuus ja post-post-ironisuus, mitä elokuva kohdistaa a) omaan elokuvallisuuteensa b) omaan asemaansa kapitalistisen ja eskapistisen mielikuvakulutusjärjestelmän osana ja c) ihan kaikkeen, ei oli kirjassa läsnä ollenkaan samalla tavalla.
Fight Club elokuvana on enemmän elokuva kuin mitä Fight Club kirjana on kirja.
Hämmentävää.
Ja siis todella on niin, että tästä kirjasta puhuminen ilman että puhuu samalla siitä elokuvasta on mahdotonta. Se onnistui minulta jopa yhdessä lauseessa. Elokuva on täysin kaapannut tämän kirjan.
PAX-festarit Alppipuistossa 2.8: Zarkus, Kuukumina, Maria Gasolina
Perus hippi meininki - eli tosi hyvä! Saavuin paikalle täysin kesken, vesisateessa ja odotin ankeutta. Lavalla oli silloin Zarkus Poussa.
Zarkus on outo mies. Hyvä laulaja, tavallaan hauska spiikkaaja ja esiintyjä, lahjakas monella tavalla - mutta biisit ovat tylsiä. Tai eivät ehkä tylsiä, vaan vähän... riisuttuja ja keskitempoisia. Jos ollaan riisuttu, pitää olla kiihkeä, ja jos ollaan keskitempoinen, pitää olla rikas, saattaisi miestennielijä sanoa. Mä odotan Zarkuksesta paljon, mutta se ei omillaan vielä toimita.
Zarkuksen jälkeen Kuukumina, joka oli todella tanssittava. Siinä me "rumbasimme" ja "tanssimme" sonia veden välillä kripsiessä, mutta lämmin oli. Jännittävää, miten Suomestakin löytyy (vieläpä tuttuja) ihmisiä, jotka ovat täysillä hurahtaneet ja kilahtaneet vaikka juuri rumbaan ja soniin, mitkä ovat kuitenkin perusjampalle ja vähän hararstajallekin oikeastaan melko vieraita juttuja. Yritän siis sanoa, että vaikea sanoa, soittaako Kuukumina nyt "hyvää" tai "kiinnostavaa" rumbaa - mä tiiän vaan, et sitä voi joraa.
Maria Gasolina oli (taas) ihana. Niillä on niin hauskaa lavalla! Ensimmäisessä biisissä oli todella miehekäs kitarasoolo, miehekkäämpi kuin mikään tällä bändillä ennen sitä, meininki oli hyvä... mutta jotenkin mun mielessä säilyy vuoden 2004 myyttiset MG-keikat, jolloin oli pakko hyppiä ja tanssia kunnes kuolema korjasi, ja sitten jatkettiin. Niillä on kuulemma edelleen yhtä hurmoksellisia settejä, mutta mä en ole onnistunut kertaakaan viime vuosina sellaista kuulemaan.
Mikä on siis vähän kuin sanoisi Led Zeppelinin kakkosesta että se ei ole yhtä hyvä levy kuin ykkönen. Tavallaan se on totta, mutta verrattuna koko muuhun maailmaan täysin absurdi vertaus. Oli ihanaa, biisit ja meininki loistavia, kaverit kivoja, hipit hauskoja. Jees.
Zarkus on outo mies. Hyvä laulaja, tavallaan hauska spiikkaaja ja esiintyjä, lahjakas monella tavalla - mutta biisit ovat tylsiä. Tai eivät ehkä tylsiä, vaan vähän... riisuttuja ja keskitempoisia. Jos ollaan riisuttu, pitää olla kiihkeä, ja jos ollaan keskitempoinen, pitää olla rikas, saattaisi miestennielijä sanoa. Mä odotan Zarkuksesta paljon, mutta se ei omillaan vielä toimita.
Zarkuksen jälkeen Kuukumina, joka oli todella tanssittava. Siinä me "rumbasimme" ja "tanssimme" sonia veden välillä kripsiessä, mutta lämmin oli. Jännittävää, miten Suomestakin löytyy (vieläpä tuttuja) ihmisiä, jotka ovat täysillä hurahtaneet ja kilahtaneet vaikka juuri rumbaan ja soniin, mitkä ovat kuitenkin perusjampalle ja vähän hararstajallekin oikeastaan melko vieraita juttuja. Yritän siis sanoa, että vaikea sanoa, soittaako Kuukumina nyt "hyvää" tai "kiinnostavaa" rumbaa - mä tiiän vaan, et sitä voi joraa.
Maria Gasolina oli (taas) ihana. Niillä on niin hauskaa lavalla! Ensimmäisessä biisissä oli todella miehekäs kitarasoolo, miehekkäämpi kuin mikään tällä bändillä ennen sitä, meininki oli hyvä... mutta jotenkin mun mielessä säilyy vuoden 2004 myyttiset MG-keikat, jolloin oli pakko hyppiä ja tanssia kunnes kuolema korjasi, ja sitten jatkettiin. Niillä on kuulemma edelleen yhtä hurmoksellisia settejä, mutta mä en ole onnistunut kertaakaan viime vuosina sellaista kuulemaan.
Mikä on siis vähän kuin sanoisi Led Zeppelinin kakkosesta että se ei ole yhtä hyvä levy kuin ykkönen. Tavallaan se on totta, mutta verrattuna koko muuhun maailmaan täysin absurdi vertaus. Oli ihanaa, biisit ja meininki loistavia, kaverit kivoja, hipit hauskoja. Jees.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
