Shame

Ihan kiva. Fassbender hyvä. Lopulta konventionaalinen, ei noussut koko elokuvana niin kuin olisi voinut nousta.

Glenn 'gouldin Goldberg-variaatiot toimi mulle avaimena. Sama teema toistuu.

Elokuva kertoi jostain, joka oli särkenyt päähenkilöt ennen elokuvan alkamista ja johon ei koskaan viitattu. Rikkinäiset ihmiset. Insesti.

Pipilotti Rist: Elixir

Kiasman ylin kerros on vielä nyt muutaman viikon pullollaan ihanuutta, hämmentävyyttä, kauneutta ja rentoutta. Pipilotti Ristin Elixir oli täydellistä koettavaa vuosijuhlien jälkeiseen päivään.

Video-, ääni- ja tilataideteokset eivät kertoneet mitään tarinaan eivätkä vaatineet ajattelua. Ne herättivät tunteita, olivat puhtaita kokemuksia. Tyynyt olivat mukavia, ja kenkien poisottaminen on miellyttävää.

Tuntuu toisaalta myös siltä, että nimenomaan tämä on se kohta, jossa nykytaide vieraannuttaa ihmisiä. Olemme ehkä liiankin tottuneita etsimään ja kohtaamaan narratiiveja joka paikassa, emme välttämättä osaa suhtautua puhtaaseen kokemukseen.

Emme kyllä ehkä mihinkään muuhunkaan. Useampi vanhempi naishenkilö kieltäytyi menemästä kokemaan tätä kokonaistaideteosta, koska kengät olisi pitänyt ottaa pois. Silloin elää elämäänsä väärin, jos ei voi kesken museokäynnin ottaa kenkiä pois yhtä taideteosta varten.

Menkää kaikki katsomaan vielä kun voitte. Maatkaa paikoillanne ja yllättykää, ällöttykää, kiihottukaa, ihastukaa. Hyppikää maapallon perässä. Katsokaa klittaa. Toimii.

Yön saalistajat

Loistavaa!

Ehkä se oli parodiaa, ehkä se oli jo aikanaan kämppiä, ihan sama. Visa Mäkisen uskomaton exploitaatiorevittely suoraan Porista 80-luvulta. Lukuisia klassikkolaineja kuten "hän oli liian hyvä ollakseen niin paha" ja niin edelleen. Tiukat musat (jotka ilmeisesti on pöllästy jostain muualta, ihmettelinkin, että kuka Suomessa on noin tiukkaa jytkettä tehnyt.)

Alla pätkä, jossa ensin minuutti jostakin amerikkalaisesta elokuvasta (jolla tää oli ehkä tribuutti) ja sen perään Yön saalistajien ensimmäinen kohtaus. Toimii!

Tai jotain.

Gottber-Kåhre Project Amos Andersonissa

Tyhjää, valoa, koti, ulkona. Ahdistava, lämmin, lamppuja, ovia. Markus Kåhre kuvailee premissiä: "miltä tuntuisi astua sisään Susanne Gottbergin maalaukseen?" Ehkä tältä. Mahtava! Viimeisenä katsotut, hitaasti katoavat ja alati muuntuvat taulut oli ehkä jotain siisteintä, mitä mä oon pitkään aikaan nähnyt. Todella, todella hyvä. Ei voi kertoa liikaa, muuten menee kokemus, ihmetys, ällistys, ilo. Vielä viikon, menkää kaikki katsomaan!

Alla tunnelmia teoksen sisältä.

Ilmiantaja / The Informant

Tää on kaikkea, mitä tää ei ollut. Hallittu, tarpeeksi pieni (ehkä elokuvien pitäisi aina olla enemmänkin novelleja kuin romaaneja), törkeän hauska, sisälsi ehkä jonkun sanomankintyngän. Tai mene ja tiedä. Ainakin sisälsi mahtavan Matt Damonin, paljon rumia (ja paljonpuhuvia!) kravatteja ja ... niin, ei mitään ylimääräistä. Suosittelen.

Vertailu Burn After Readingiin tulee siitä, että samalla tavalla tässäkin kaikki ovat idiootteja ja katsominen on aivan tuskaisaa välillä, mutta tää onnistuu kaikessa siinä, missä se epäonnistuu. Tää on SE parempi elokuva.

Muse Hartwall Areenalla

Alan Bennet: Epätavallinen lukija

Hauska pikku läpyskä. Tuntuu aluksi harmittomalta, mutta paljastuukin aivan lopussa melko pirulliseksi (tai vähintäänin pistäväksi) kirjaseksi. Suosittelen.

Tai: piirtää samalla aika hellän kuvan kuningattaresta ja dissaa aivan olan takaa. Mutta se kai lieneekin satiirin tehtävä.

Massive Attack Jäähallissa 16.10.

Jännää, miten voi ollakin näin kyyninen ja naivi samaan aikaan.

Matsku on paikoin niin emotionaalista, että on vaikeaa kuunnella. Biisit ovat kuumottavia ja pelottavia, eikä siinä kohtaa auta ollenkaan tieto siitä, että skreenille Guantanamo-fragmenttien heijastaminen on oikeastaan aika korni juttu.

Mutta onneksi ne sitten aina väleihin soittivat ihastuttavia ja lässyjä biisejä Blue Linesilta.

Eivät ne ehkä ihan elämänsä vedossa olleet: lavalla pyörähti viisi laulajaa ja jengiä vaikka kuinka paljon. Olisi voinut olla timmimpää ja hikisempää - mikäli muistan mitään vuoden 2003 Provinssista, silloin taisi olla.

Mielelläni sen kyllä katsoin.

Sofi Oksanen: Puhdistus

Toimii. Vitun hyvä, järkyttävä, rakenne hyvä, kiinnostavaa mikrohistoriaa ja sosiaalihistoriaa, hsopivasti erainen näytelmätekstin kanssa. Olisi kiinnostavaa lukea niitä rinnan.

Lähdeteoksia ukemalla tulin siihen tulokseen, että tämä ei oikeastaan ole postmoderni romaani, vaan pikemminkin todella vahvasti feminisinen romaani.

Ja oli se venäläisten kuvaus kyllä aika yksipuplisen vastenmielstä.

Erik Wahlström: Jumala

Jumala on hauska romaani. Se (alkupuolella) kirjoittaa auki vanhan testamentin - nimenomaan kaikkine outouksineen ja ristiriitaisuuksineen. Loistavasti Wahlsyröm oli nostanut romaanissa keskeiseksi ajatukseksi jumalan kehittymisen, joka on kristityssä teologiassa toko mahdottomuus, mutta Raamattua lukiessa tuntuu lähes itsestäänselvyydeltä.

Uuden testamentin osiot toimivat aika paljon huonommin, samoin nylyajka lähestyminen ja leskiöön nouseva pohdomta tieteem ma uskon suhteesta. Loppu olo lähes nolostuttava.

Tai sit mä vaan luin sen liian nopeasti.

wall-e

somat robotit. Hyvää animaatiota. Ei mitään suorastaan hulvatonta. Ehkä on kuitenkin ihan hyvä, että tällasta banaalia yhteiskuntakritiikkiä on "lastenelokuvissa" (tosin en kyllä ole ihan varma, oliko tämä sellainen), ainakin mielummin kuin sellaisia ristriidattomia, amerikkalaisia idyllejä. Ainakin tossa viitattiin siihen, että monella ongelmalla on pikemminkin rakenteellinen luonne.

Laibach Tavastialla 16.2.

no tämä oli kyllä tavallaan hulvattomimpia keikkaelämyksiäni aikaan. Kovan livebändin maineessa - kuten sanonta kuuluu - oleva Laibach soitti puolitoista tuntia electroon kallistuvia versioita Bachin Kunst der fuguesta, jotka vaihtelivat sikamaisen menevistä ja toimivista aivan kuolettavan tylsiin. Neljä miestä nypläsi synia ja yksi läpytteli sähkörumpuja. Eturivin industrial- ja armwojavermeisiin pukeutuneista tosifaneista melko moni poistui kaljahanojen ääreen. Pitkätukkaiset nörtit saivat varmasti eniten irti. Mutta tavallaan siis todella hyvä.

St. Germain: Tourist

Toinen tämän loppuvuoden levyhittejä, vaikka tää onkin elämää vanhempi, on ehdottomasti St. Germainin Tourist. Sain tämän töistä mpkolmosina joskus 2004, kadotin 2006 ja ostin (kovalla rahalla, vieläpä) nyt tässä ihan hiljattain.

Loistavaa meininkiä, ja ehkä kaikkein paras työntekolevy. Välillä hyviä soundeja, yleensä tarpeeksi nopeaa tempoa, sellaisia sooloja ja biittejä, joita haluaa välillä jäädä kuuntelemaan hetkeksi, muttei yleensä liian pitkäksi aikaa. Mikään ei varsinaisesti kiinnitä huomiota, mutta meininki soljuu ja tarjoaa rytmiä kirjoittamiselle. (Tosin ne biitit on kyl aina silloin tällöin ihan himpun liian ysäreitä).

Ja noi on siis ihan oikeasti kehuja :)

Five Corners Quintet: Hot Corner

Ihan satasella paras tän vuoden levyistä, ainakin mulle.

Kriitikoiden perusläppä tän levyn kanssa on ollut, että cool jazziin on tuotu vähän hottia lisää - mutta kun se menee niin!

Voi miten tää toimiikaan. Teppo Mäkynen on ihana, se nyt on ollut tiedossa jo pitkään, mutta oikeastaan koko bändi on kyllä todella liekeissä lähes koko levyn ajan. Ja ainakin Lassyn foni tuuttaa livenäkin siihen malliin, että oksat pois. Flowssa Eskolan 'petti ei ollut ehkä se kaikkein tiukin kuunneltava, mutta levyllä toimii.

Mutta siis kuunneltaa nyt tota kolistusta ja nostatusta. Shake it, todellakin!

Ei tää ehkä kauhean syvällistä ole, mutta ehkä sillä ei nyt olekaan niin väliäkään, kun on tällainen groove ja edes jotain natusteltavaa rinnan alla.

Mainittavaa kuitenkin on, että sinkkubiisit Hot Rod, Shake It (alla) ja Easy Diggin' ovat kyllä se tanakin anti.

Juha Seppälä: Suomen historia

Venla sanoi tästä, että ironisuus paljastuu jo kirjan fyysisistä ulottuvuuksista: tämähän on pieni läpyskä! Ja niinhän se on, ja kertookin lähinnä Mannerheimista.

Täysin hulvattomalla tavalla, kylläkin. Ihastuttava postmoderni anakronismi, Marsalkka tyhjän keppanapullon ja pitsalaatikoiden kanssa huutamassa yksinäisyyttään kaivopuiston luukkunsa ikkunoista, hässimässä sivistyneistötyttöjä ja hevosia ja ylipäätään sankaroimassa. Plussapisteitä myös Rytin hervottomasta tuppimulkusta.

Oli kirjassa jotain muutakin. Menivät ohi jälkiä jättämättä. Siksi tuomio onkin, epäpyhästi, että rakenteellisesti muotopuoli.

Tai toki, voisihan sitä vaan sanoa, että se on postmoderni, post-mo-der-ni, mutta ei se sano, etteikö rakenteen pitäisi olla mietitty ja toimiva, etteikö se voisi palvella kokonaisuutta.